Norja osa 2: Store Ula

Store Ula (Ylä-Ula) on klassikkocreek, joka virtaa Rondanen kansallispuistosta kohti Ottaa. Laskupätkän alkuosa on avotunturissa, ja maisemat ovat komeat. Auto jätetään maksulliselle parkkipaikalle, josta myös retkeilijät lähtevät Rondaneen. Muutama kruunu kannattaa varata maksun maksamista varten. Tunturiin päästäkseen on maksettava myös tietulli, joka maksetaan puomiautomaattiin jo alempana.



Itse laskupätkä on ehkä neljän kilometrin mittainen ja siihen mahtuu monta kiinnostavaa droppia. Alussa on ehkä kilometrin pätkä tasaista virtaa ja pieniä droppeja, noin luokkaa III. Oikealle kääntyvässä mutkassa on ensimmäinen jyrkempi luiska, jonka jälkeen tulee ensikertalaiselle ensimmäinen skoutattava koski. Tässä koskessa on ensin pieni droppi ja noin kymmenen metrin päässä toinen droppi, jonka keskellä on hontto.

Juice luovii hontosta ohi:



Lyhyen rauhallisemman liplatuksen jälkeen oli vuorossa kuohuva mutta helpon oloinen luiska, joka myös oli helppo laskea. Ulan luiskat ovat vähemmän creekkiä meloneelle aika otollisia, sillä ne ovat kohtuullisen tasaisia ja linjat ovat usein suoria ja helppoja. Kaatuminen kannattaa silti jättää vaikka sinne Playrunille ainakin luiskan yläosassa.



Yläosan jälkeen vuorossa on portageputous, jossa Mikun mukaan kuulemma on linjakin jossain (??). Putouksen jälkeen joki änkeää kanjoniin, jossa tarjolla on sitten yhtämittaista pääasiassa III-luokan pujottelua ja pari tiukempaakin paikkaa. Heti kanjonin alussa oli ehkä tiukin kohta, jossa linja meni sen verran kapeaksi, että poikittaisella kajakilla paikasta ei kannata yrittää. Krisse tuli paikkaan puolittain vinossa ja jäikin pinniin, mutta onneksi vain pariksi sekunniksi.





Kanjonin jälkeen vastaan tulevat Ulan kuuluisimmat luiskat, joissa myös melontafestivaalien Extreme Race lasketaan. Itse jätin jämäkimmät näistä väliin, mutta Juice ja Tuomas näyttivät mallia:









Yllä olevan putouksen alle päättyy myös Sjoa River Festivalin Ula Extreme Race, joka lasketaan kelloa vastaan vuorottain. Samanlaisia Extreme Race-kisoja järjestään maailmalla muuallakin, mutta Suomessa vähemmän. Pohjoisessa ei ole tainnut olla yhtäkään viime vuosina ainakaan.

Luiskien jälkeen joki virtaa jonkin matkaa vähän rauhallisemmin. Ennen take-outia matkalla on vielä kaksi isompaa droppia, joista ensimmäinen on vähän haastavampi tupladroppi, kokonaiskorkeudeltaan ehkä 4-5 metriä. Tässä pitää ensin hakea laskulinjaa dropin vasempaan laitaan ja booffata välialtaaseen. Ensimmäinen booffidroppi on aivan vertikaali ja booffin kannattaa onnistua. Toinen osa droppia on vähän luiskamaisempi ja se lasketaan oikeasta laidasta. Erehdyin tavoitelinjalta puolisen metriä, mutta Miku taisi Ruotsissa erehtyä viisi metriä, eli vielä lähestyminen ei ollut pahakaan. Tyylistä ei ehkä tullut pisteitä, mutta onneksi katsojiakin oli rajoitetusti.

Viimeinen pieni droppi meni kaksijakoisesti. Olin jo aika väsynyt 1600 kilometrin yhtämittaisesta ajamisesta ja muutaman päivän melonnasta uusissa jännissä paikoissa, ja tämä taisi alkaa näkyä otteen herpaantumisena. Skouttasin yksinkertaisen dropin ja tulin ihan oikein laskulinjaa, mutta booffi ei oikein lävähtänyt ja tipuinkin altaaseen sitten pää edellä. Veden alla tuntui, että olen hontossa, ja ensireaktiona oli tulla kajakista pois ennen kuin edes ehdin oikeastaan miettiä asiaa.

Kun pääsin pinnalle, huomasin, että en ollut honttoa lähelläkään ja että eskimoita olisi voinut tehdä vaikka sata metriä. Tästä sisuuntuneena kannoin kajakin takaisin ja laskin dropin uudestaan. Nyt kaikki meni kohtuullisen normaalisti, mutta on se vain jännä, miten mieli voi tehdä väsyneelle ja tilannetta jännittävälle melojalle tepposet, ennenkuin tietoisuus ehtii mukaan. Tapanani ei ole ollut uida kuin vasta siinä vaiheessa, kun happi ei muuten kerta kaikkiaan riitä, mutta on jännää, miten ihminen saattaa toimia väsyneenä hetken mielijohteesta.

Siinä mielessä tämä oli vain hyvä signaali kasvamiselle melojana, että yritin ottaa tapahtuneesta opikseni ja tiedostaa sen, että hätäillä ei kannata ja että uiminen yleensä on se huonompi vaihtoehto. Samoin on ilmeisesti pakko myöntää, että itse kullakin saattaa tulla hätäreaktio jossain yllättävässäkin tilanteessa (paitsi ehkä Juicella). Myöhemmin on onneksi tullut paljon tilanteita, joissa eskimoita on saanut repiä urakalla ja myös isommissa koskissa, eikä ole tullut mieleenkään olla tekemättä niitä ilman pakottavaa syytä. Toisin sanoen tästä ei onneksi tullut tapaa. Uiminen on kyllä sinänsä ok ja kuuluu lajiin.

Boof...



...ei pysy asento...



...mutta sinnehän se molskahtaa.



Tyytyväinen meloja



Tavallinen take-out tulee kohtapuoliin tämän dropin jälkeen. Take outin jälkeen joki laskee kivisen näköistä koskea kävelysillan alle ja siitä kuuluisiin Ulan putouksiin. Putouksia on neljä, joista kolme ensimmäistä on myös melottavissa sopivalla vedenkorkeudella. Kolme ensimmäistä ovat korkeudeltaan muistaakseni 6, 4 ja 8 metriä. Viimeinen onkin sitten 17-metrinen ja se kannattaa jättää luultavasti väliin millä tahansa vedenkorkeudella.

Ulan väliosuudet ovat kaikkinensa noin luokkaa III. Laskupätkän ylä- ja alaosan dropit ovat melko selvää nelosta ja keskiosan suuret luiskat vitosta. Väliosuudetkin ovat todella mukavia, niiltä löytyy muun muassa tällaisia paikkoja:





Seuraavaksi: Skjåk Wave ja norjalaista junioritoimintaa