Pahakurkkio: 2nd edition

Miku osaa hypätä voltin

Syksyn toinen viikonloppureissu Pahakurkkiolle tehtiin syyskuun puolivälin jälkeen. Vesi oli saapuessa melko matalalla mutta nousi koko ajan; yhteensä ehkä 15-20 cm kanjonissa, mikä muuttaa Pahakurkkiolla jo koskia tuntuvasti. Vauhti ja aallot koskissa kasvoivat ja hauskaa & jännää oli.

Kuvia otin lähinnä lauantain aamupäiväsetiltä, jolloin vesi ei vielä ollut juuri ehtinyt nousta. Mukana oli uusi 80-200 mm Nikkor. Jälkeä voi katsella tuolta:

http://tanykane.kuvat.fi/kuvat/Pahakurkkio%2017.-19.9.2010/

Pahakurkkio: matalan veden sessiot

Pahakurkkiolla on isoa vettä

Kalixjoen Pahakurkkio on rovaniemeläisille melkein kotikoski. Matkaa Pahikselle Rovaniemeltä tulee alle 250 kilometriä ja toisinaan melomassa käydään myös päivämutkin. Koski on siis Kalixjoessa, Pajalan kunnassa lähellä Saittarovan kylää. Alue on Meänmaan sydäntä ja suuri osa asukkaista puhuu hyvää suomea tai tarkemmin meänkieltä.

Melottavaa koskella on sen verran paljon, että siellä viihtyy helposti kolmekin päivää. Syyskylmillä on usein mukavaa vuokrata joku alueen kolmesta vuokramökistä, joissa kaikissa on myös rantasauna. Yksi mökeistä on Saarikoskella, Kalixjoen rannassa noin kilometrin verran Pahakurkkion ykköskönkäältä ylävirtaan. Muut mökit ovat Käyräjärven rannassa muutaman kilometrin päässä joelta. Mökkejä voi tiedustella läheisestä Saittarovasta Saittabodenin kaupasta, jossa myös puhutaan suomea.

Syyssesongin ensimmäinen Pahakurkkion reissu ajoittui elokuun viimeiselle viikonlopulle. Jokirannan mökki oli varattuna, joten vuokrasimme Käyräjärven Bevakarstuganin. Hinta on noin 40 eur / yö, minkä näillä keleillä kyllä maksaa mielellään. Viikonlopun lämpötilat pysyttelivät kolmen ja seitsemän asteen välillä ja vesikin alkoi olla jo melko raikasta, joten sauna lämpesi varsin ahkeraan. Melomassa allekirjoittaneen lisäksi olivat Rovaniemeltä Juho Vaarala, Kristiina Anttila, Henri Wallen ja Pasi Korkalo sekä Keminmaan ja Oulun vahvistukset Sami Pyhäjärvi ja Petteri Heino.

Bevakarstugan Käyräjärvellä

Käyräjärvi on kirkasvetinen pieni lampi

Sami meni saunaan

Vesitilanne Kalixjoessa oli lähes optimaalinen. Muutama viikko aikaisemmin vettä oli poikkeuksellisen paljon ja kuuluisa Åretsvågen -peliaalto toimi. Nyt vesi oli laskenut niin, että ykköskönkään toisen laidan peliaalto (kosken oikeassa laidassa) toimi hyvin ja Åretsvågenin kohdalle matalammalla vedellä tuleva honttokin oli vielä hyvä, ei siis liian matala. Oikean laidan aalto on nopea ja jyrkkä ja tekijämies läväyttää siinä varmasti kaikki härvelit ja isosti. Vähemmälläkin taidolla aallossa voi blunttailla ja tehdä voltteja jne., kunhan refleksit ovat kohdallaan. Kolmoskönkäässä eli S-mutkassa oli tällä vedellä (=melko normaali kesävesi) holtiton honttoaalto ja myös Newbieaalto sen alapuolella toimi ihan hyvin.

Juice surffaa hontosta isoon aaltoon päin

Krisse pyörii aallossa

Juho kolmoskönkään eli S-mutkan hontossa

Pahakurkkio on oikeastaan seitsemän köngäsmäisen kosken sarja, jolle tulee pituutta kaikkiaan 3-4 kilometriä. Könkäistä kolme ensimmäistä ovat helpompia, ehkä luokkaa III. Käymättömän kannattaa tsekata myös nämä kuitenkin etukäteen, sillä varsinkin kakkosessa ja kolmosessa on myös kierrettäviä honttoja ja matalia kivikoita. Pääväylä on isoaaltoista koskea, jota on mukava laskeskella.

Melonnan voi halutessaan lopettaa kolmoskönkään eli S-mutkan jälkeen suvantoon. Suvannolta on joen lähellä koko matkan kulkevalle tielle matkaa vain noin 400-500 metriä. 

Alempana ei ole juuri pelipaikkoja, mutta alaosa on muuten ehdottomasti laskemisen arvoinen. Isommalla vedellä kosket paisuvat jättimäisiksi ja hontot talon kokoisiksi. Kesävedelläkin vauhtia riittää ja ison veden tuntua saa mukavasti. 

Suvannon jälkeen kohisevan neloskönkään voi laskea joen keskeltä olevan saaren kummalta puolelta tahansa. Saaren vasen puoli on matala ja kivinen mutta melottavissa. Oikealla puolella on leveä ja vaarallinen hontto, mutta sen voi ohittaa melomalla aivan saaren kylkeä viistäen.

Neloskönkäältä matkaa koko Pahiksen vaikeimpaan koskeen eli viitoskönkääseen on ehkä 200-300 metriä. Tällaisella matalahkolla vedellä viitosen voi sniikata oikealta. Nelosen jälkeen on silloin lossattava heti oikeaan rantaan, josta rosvoreittiä pääsee skouttailemaan.

Isommalla vedellä vesi virtaa niin nopeasti, että joen oikeaan laitaan ei oikein pääse, jolloin kannattaa rantautua skouttamaan vasemmalle viitoskönkään yläpuolelle. Isommalla vedellä viitosköngäs on nimensä mukaisesti vempulaa eli V-luokan ISOvetistä koskea, jonka vesi on paineista ja jonka päävirrassa on erittäin synkän näköinen hontto. Matalammalla vedellä paineisuus vähenee, mutta silti keskilinja on pyörteinen ja hyvin vaikea.

Matalammalla vedellä viitoskönkään voi sniikata oikeasta laidasta. 

Päävirran hasardit eivät näy kuvassa.

Krisse viitoskönkään honton kohdalla

Henri ihailee kaukaisuudesta viitosen honttoa

Viitoskönkään jälkeen joki laskee alaspäin mukavana aallokkona, kunnes katoaa horisontin taakse kuutoskönkääseen. Kuutonen ja seiska ovat käytännössä yhtä ja samaa suurta koskea. Vaikeus on luokkaa IV ja ennakkotarkistus on lähes pakollinen. Molemmat könkäät voi skoutata joen vasemmalta rannalta kallion päältä. 

Kuutonen on matala ja nopea luiska, jossa vettä on ensin ehkä kymmenen senttiä ja sitten luiskan alla päälle kaatuu 2-3 ehkä parimetristä diagonaalia. Mahdollisten eskimoiden tekoon on aikaa (matkaa) noin satakunta metriä, jonka jälkeen joki putoaa koko virran levyisenä seiskakönkäänä 1,5 - 2 metriä alaspäin. Kuutosen luiskassa on keskellä selvä leveä kieli ja seiskassakin yleensä kaksi tai kolme kieltä, joista könkään hontot voi ohittaa.

Koko porukan lasku oli oikein tapahtumarikas: laskin itse ensin alas ottamaan kuvia ja täräytin suurpiirteisesti kuutoseen ehkä viisi metriä sivussa linjalta. Selvisin tilanteesta tukia ottamalla, vaikka mela raapikin pohjaa pitkän matkaa. Juice laski kuutosen oikeasta laidasta ja tutki tullessaan myös pohjakiviä. Muu porukka laski sitten jonossa, joka levisi palloksi tahattomien surffien ja eskimoiden myötä. Uimarina koskesta tuli kuitenkin lopulta vain yksi meloja, kun booffi uimalla-pois-honton yli ei irronnut. Hieno lasku ja hienoja kokemuksia!

Juice etsii nousulohia

 

Ei näkynyt

 Tästä se lähtee

Koskimelojan tulee hallita vaihtelevia melonta-asentoja

Henri peittää melalla silmät ettei näkisi edessä olevia kauheuksia

Krisse ja Sami loppupössyssä

 Koskimelonnan ihanuutta

Mielessä jo bootie beer

Kokeilin reissulla myös Nikon D90:n videokuvausominaisuuksia. Valitettavasti illalla kuvaillessa valoa ei enää oikein ollut, eikä ominaisuuksia päässyt testaamaan hyvissä oloissa. Alustavana konkluusiona voi sanoa kuitenkin sen, että kuvausaikaisen automaattitarkennuksen puute ja 24 fps -frame rate rajoittavat kameran käyttömahdollisuuksia melko paljon. Esimerkiksi pelimelontaa sillä voi silti ihan hyvin kuvailla ja kyllä se hätätapauksessa muutenkin käy videokamerasta, kunhan on tarkennuksen kanssa tarkkana. Itselleni video-ominaisuuksilla ei ole kovin suurta merkitystä, sillä ostin kameran nimenomaan stillkameraksi.

Testin tuloksia: http://vimeo.com/14554975

Tuomaksen aikaisempi video Åretsvågenilta, joka vaatii siis paljon enemmän vettä: http://vimeo.com/14007374

Eskimokäännöksen vaaroista

 Taas on mela korkealla!

Melontakursseja pitäessäni olen tavannut jankuttaa siitä, että tukia otettaessa melan varsi ei saa nousta otsaa korkeammalle. Melan lapaan kohdistuvat voimat varsinkin virtaavassa vedessä ovat suuria ja jos kädet ovat korkealla pään yläpuolella, eivät ne keski- ja ylävartalon tuen puuttuessa jaksa pitää melaa stabiilina. Veden vetäessä melaa hallitsemattomaan suuntaan voivat olkapäät vaurioitua joko välittömästi tai pidemmän ajan kuluessa. Kiusauksen paikkoja tekniikkavirheseen voivat olla esimerkiksi pikaiset ylätuet, sivusurffin opettelu aallossa ja takakannen eskimon teko.

Tyypillisimpiä tästä tekniikkavirheestä johtuvia vammoja ovat kiertäjäkalvosimen vammat ja varsinkin supraspinatus- ja infraspinatus- lihaksien vauriot, jotka syntyvät melonnassa usein pidemmän rasituksen seurauksena. Näitä on ollut lähes jokaisella tuntemallani koskimelojalla jossain vaiheessa, lievempänä tai voimakkaampana. Olkapää voi voimakkaassa ja yllättävässä vedossa mennä myös kokonaan sijoiltaan, niinkuin parille tuttavalle on käynytkin.

Ylpeys käy usein lankeemuksen edellä ja niin myös tässä tapauksessa. Trollilla heinäkuussa tein väsyneenä lähes oppikirjamaisen virheen ja loukkasin olkapäätä eskimoa tehdessä. Tapahtumasarja alkoi, kun tein volttia Paltvalsenin yläpuolisessa vinossa aallossa ja kaaduin jo ponnistusvaiheessa oikealle.

 Tästä kaikki alkoi: Sami ja voltti Paltvalsenin yläpuolisessa aallossa

Olin veteen tullessani valmiiksi kajakin sivulla mela kasvojen edessä. Jatkoin liikettä takakannen kautta oikealle päin ja samalla työnsin ilmeisesti vasenta kättä liian korkealle pään yläpuolelle. Suunnilleen puolivälissä eskimoa - kun olin takakannen kohdalla selkä takakantta vasten - vasemmasta olkapäästä kuului rusahdus ja tuntuihin siinä pientä kipuakin.

Rusahduksen jälkeen tein "tavallisen" eskimon ja kelluin rantaan. Pienen venyttelyn jälkeen kokeilin vielä surffausta, mutta käsi ei tuntunut oikein toimivan, joten luovutin ja meloin (mikä fiksu veto) takaisin leiriin, jonne hädin tuskin pääsin perille. Kylmähoito oli tässä vaiheessa tietenkin jo myöhässä, mutta yritin paikkailla vaurioita ja valmistauduin jo henkisesti siihen, että melonta loppui tältä erää tähän - sen verran kipeäksi olkapää kävi. Aamulla käsi ei noussutkaan sitten enää lantiota korkeammalle, joten pakkasin kamat ja ajelin yhdellä kädellä koti-Suomeen lääkärin pakeille.

Ortopedin arvio oli, että "solisnivelessä on tapahtunut dislokaatio ja sitten on mahdollinen slap eli labrumissa häikkää". Jaa. Selvä homma. Eikun kuviin vaan.

Vamman laatu paljastui sitten magneettikuvista. Lapaluun olkalisäkkeen ja solisluun välissä oleva solisnivel tai AC-nivel oli tosiaan käynyt vähän pois paikoiltaan ja repeytynyt osittain irti nivelsiteistä. Solisluun päässä oli pieni murtuma. Molempiin vaurioihin oli kerääntynyt kudosnestettä. Lisäksi oli slap: labrum eli lapaluun nivelpintaa ympäröivä rustovalli oli hieman repeytynyt. Ympäröivät lihakset, esimerkiksi supraspinatus, olivat vähän revähdelleet. Kuvissa tämä näytti mm. seuraavalta:

Nivelvamma näkyy ylemmän nivelen pään epätasaisuutena

Solisluussa on pientä damagea

 Lihasrevähtymätkin näkyvät kuvissa

Vaurioitunut nivel on coracoidin (lapaluun olkalisäke) ja claviclen (solisluu) välinen nivel. Tässä kuvassa näkyy hyvin myös labrum, joka kuulemma repeää usein olkavammojen yhteydessä.

Kiertäjäkalvosimen lihakset. Nämä paukkuvat ja rutisevat urheilussa yleisesti. Melonnassa vaurioituu usein supraspinatus, jota solisluu pääsee helposti painamaan. Vasemmassa kuvassa näkyvät hyvin nuo solisluun ja lapaluun väliset nivelet.

Kuviin pääsin vasta noin kuukausi (!) onnettomuuden jälkeen. Ortopedin kanssa tilannetta pohdittiin alkuviikosta, ja tuomio oli melonnan kannalta vapauttava: ei leikkausta, ei kuntoutusta eikä urheilurajoituksia, kunhan ei nyt suorastaan rasita vammakohtia tarpeettomasti. Kuntoutuksesta ei vammoihin juuri olisi hyötyä, ja leikkaus on tarpeeton, sillä noin pienet nivel- ja luuvammat paranevat itsestään ajan kanssa kuten todennäköisesti myös labrumin vamma. 

Hyvä lääke koko järjestelmän suojaamiseksi on kuulemma lihasmassan lisääminen, joten ei muuta kuin kuin puntille talvikaudeksi sitten. Melonnan syyskausi siis jatkuu, mutta ehkä toistaiseksi hieman tavallista varovaisemmissa merkeissä.

Summa summarum: vamman laatu oli ehkä yllättävänkin paha siihen nähden, että mela ei jäänyt mihinkään kiinni enkä vammahetkellä ollut edes aallossa tai hontossa vaan aaltojen välissä. Vaurion laatu viittaa siihen, että lapa on ollut pään yläpuolella voimapuoli alavirtaan - ei siis pohjaan - päin. Sitten lapa on osunut satunnaiseen ja voimakkaaseen vastavirtaukseen ja koko olkapaketti on liikahtanut alaspäin. Jos mela olisi ollut alempana, olisivat ylävartalon lihakset varmasti estäneet vaurion. Ei se turhaa natinaa siis ole. Siihen saa olla tyytyväinen, että vakuutukset olivat kunnossa. Muuten olisi tullut kalliiksi.

Mutta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja silleen: syysreissu Pahikselle on ohjelmassa seuraavaksi.

Kultaa ja kunniaa SM-kisoista

Miku otti omansa SM-kisoista

Pohjoisen melojat menestyivät vuoden 2010 freestylen SM-kisoissa hienosti. Roimeloon sisarseuran Tornion seudun melojien Mikael Lantto voitti miesten sarjan hienolla viimeisellä runilla, joka tuotti 580 pistettä. Finaali oli ollut kovatasoinen ja kärkikolmikko oli kokonaisuudessaan melonut maailmanluokan suorituksia, vaikka pisteet eivät nousseetkaan aivan MM-kisojen kärjen tasolle. Hopeaa otti Tuomas Kaukola ja pronssia Tuomas Kuronen eli kärkikolmikko koostui Suomen freestylen kestomenestyjistä. Tulevaisuuskin näyttää hyvältä, sillä vielä myös junioreissa kilpaileva Juuso Karttunen meloi hienosti ja sijoittui miesten finaalissa neljänneksi.

Upean suorituksen teki myös ensimmäisiin SM-kisoihinsa osallistunut Rovaniemen Melojien Kristiina Anttila, joka nappasi naisten sarjassa hopeamitalin. Krissen finaalisarja koostui spinnistä ja voltista. Neitikosken aalto on joskus volttiin vähän kinkkinen, sillä keulan upottaminen suhteellisen loivaan vastamäkeen voi olla hieman haastavaa. Parhaiten se onnistuu vähän sivuttain vippaamalla. Hienoa, että upotus onnistui oikeassa paikassa, SM-kisojen finaalisarjassa. Naisten Suomen mestaruuden voitti näyttävästi melonut Mariaana Terni ja pronssia otti Paula Suurseppä.

Miesjunioreissa mestaruuden voitti Juuso Karttunen ja toiseksi tuli Teemu Väliahdet. Pronssin meloi Vili Volotinen.

Onnittelut menestyjille. Mitalikahvit on keitetty, ilotulitusraketit viritelty ja ilmavoimat ovat passissa ylilentoa varten.

Hopea on voitettu mitali, sanoo Krisse

Norjan kuvat

Täältä löytyvät Norjan reissun kaikki kuvat: http://tanykane.kuvat.fi/kuvat/Norja%202010/

Videota Norjasta

Tuomas on saanut valmiiksi Norjan videon editoinnin: http://vimeo.com/channels/nordickayaking#13649289

Komeaa!

Paraselva: hike and shoot

Paraselvan triplaroppi; "Renfossen"

Paraselva on Mikun otsikkoa (http://freestylemelonta.blogspot.com/2010/07/pohjois-norja-parasjoki-hike-and-huck.html) mukaillen todellinen hike-and-jotain -paikka. Omalla kohdallani tämä tarkoitti kävelyä ja valokuvausta upeissa maisemissa.

Paraselva on yksi Signaldalselvan ylähaaroista ja vettä melontaan riittää vain sulamisaikaan. "Melonta" on syytä kirjoittaa lainausmerkkeihin siinä mielessä, että joki on suurelta osin erittäin vaikea tai laskukelvoton. Monet dropit ovat karkeasti luokkaa 5+ - 6 ja vielä useammat täysin laskukelvottomia. Täysin laskukelvoton joki ei ole; sen viimeisellä viidellä kilometrillä on muutama vaikea mutta hieno laskettava droppi ja jonkin verran laskukelpoista koskea. Vähän väliä laskun keskeyttävät koko joen peittävät siivilät tai seinät, johon putoukset syöksyvät. Täällä kannattaa katsoa tarkkaan, mitä tekee.

 Paraselva on esteinen

Paraselvan "melontakelpoinen" osuus alkaa noin 3-5 kilometriä ennen siltaa, jolla tie ylittää joen ja jonka jälkeen virta muodostaa yhdessä toisen laskujoen kanssa Signaldalselvan. Viimeinen kaksi kilometriä on Tuomaksen ja Juhon (Vaaralat) arvion mukaan ehkä noin II-luokan koskea. Sen yläpuolella joen luonne onkin sitten ihan toisenlainen.

Mahdollisen laskuosuuden aloittaa tripladroppi, jonka ylin putous näytti joka suhteessa liian vaikelta (tämänkin dropin yläpuolella näytti kauempaa katsottuna olevan potentiaalisia jyräytyksiä, mutta viitseliäisyys ei riittänyt skouttailuun). Matkaa dropille on tien pään parkkipaikalta mönkijäuraa pitkin rapeat kolme kilometriä. Nousua matkalla tulee noin parisataa metriä. Vasemmalla ylävirtaan mentäessä kohoaa mahtava Paras tai norjalaisittain Barras, joka tunturi on Taiskan Haltin häät-kappaleen pahamaineinen velho. Muut laulun sankarithan ovat ruotsinmaan tumma Peltsa ja Suomen Saana, joka oli Peltsan morsian. Barraksen taikomien jäiden alle jäädessään nämä jättiläiset muodostivat nykyiset suurtunturit.

Jokea katsellessa Barraksen voi helposti kuvitella olleen kiukkuinen velho, paikallinen Saruman. Laskukelvottomat osuudet ovat todella laskukelvottomia: monet putouksista ovat erittäin kivisiä ja siivilöitä on siellä täällä.

Runollisesta asemasta ja vaikeista koskista huolimatta tai juuri sen vuoksi Miku (Mikael Lantto) päätti laskea yläosan tripladropista kaksi alempaa osaa. Ensimmäinen kahdesta oli hienon näköinen puhdas putous, jonka taakse jäi selvä huone. Me muut jätimme dropin melomatta siitä syystä, että altaasta oli vaikea tai mahdoton päästä pois melomatta viimeistä droppia, joka tippuu suoraan ikävän näköiselle kivipöydälle. Miku laski molemmat dropit onnistuneesti. Kivipöydälle kajakki tuli juuri aiotussa noin 45 asteen kulmassa, jolloin pöytä ei pysäyttänyt menoa mutta laskijankin selkä säilyi yhtenä kappaleena. Hurja jyräytys.

 Tuomas "Hulk" Vaarala punnertaa kajakkia selkään

Miku ja Teemu Väliahdet lähdössä matkaan

Juice punnertaa

Renfossen näkyy noin kolmen kilometrin kävelyn jälkeen

 Ylimmäinen droppi

 Keskimmäinen droppi

Keskimmäisen dropin allas

 Alimmainen droppi, joka tippuu pöydälle

Juice ja Teemu suunnittelevat

Miku keskidropissa, Juice safetyna

Miku alimman dropin niskalla

 Kohta osuu

 Jackson otti itseensä pikku lommon verran

Mikun laskema droppi sai nimekseen Renfossen kolmen poron mukaan, jotka kelluivat akanvirrassa ykkös- ja kakkosputouksien välillä. Porot olivat paenneet mahdollisesti ahmaa tai yrittäneet muutoin ylittää jokea ylävirrassa väärässä paikassa.

Kuolleet porot lahjoittivat nimensä dropille

Renfossenin alapuolella oli myös puhdas putous, mutta sen lähestyminen oli Paraselvalle tyypilliseen tapaan hyvin vaikea. Droppi jäi toistaiseksi odottamaan ensilaskuaan.

Parin päivän takaisen skouttauksen satona joelta löytyi kaksi muutakin mahdollista jyräytystä, joista keskimmäinen nimettiin yläpuolella parveilevien kotkien mukaan Örnfosseniksi ja alimmainen pystysuuntaisen ja möyhyävän honton mukaan Kieputtimeksi. Mikun aikeissa oli lähtiessä laskea sekä Örnfossen että Kieputin. Örnfossenin Tornion hurja laskikin, mutta Kieputin jäi odottamaan kieputettavia toiseen kertaan. Kieputtimen alun oli muodosti vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle kääntyvä ränni, jossa vesi kaarsi sileää kalliota vasten kuin Jukuparkin Villijoessa, joskin vähän suuremmalla volyymilla. Rännin jälkeen joki ahtautui itse kieputtimeen eli villin näköiseen honttoon, joka näytti pyörittävän vettä vähän joka suuntaan ahtaassa slotissa.

Örnfossen on kaksiosainen putous, jonka lähestyminen on vaikea. Yläpuolella on lähes laskukelvotonta kivistä koskea. Kajakin saa kuitenkin vesille noin viisi metriä ennen ensimmäistä droppia, joka on kanjoniin ahtautuva, ahdas ja paineinen köngäs. Keskellä niskaa on kivi, joka jakaa joen kahteen ehkä metrin levyiseen linjaan. Tämän jälkeen joki putoaa vapaasti kymmenisen metriä. Mikun lasku meni hienosti ja hymy oli herkässä.

 Niskalla

Miku droppaa Örnfossenia.

Kyllä naurattaa

Örnfossenin jälkeen Mikunkin paukut olivat vähissä ja minulla ja Teemullahan ei kajakkeja ollutkaan mukana; keskityimme kuvaamiseen ja turvamiestouhuihin. Sen sijaan Tuomas ja Juice päättivät laskea Örnfossenin alapuolisen osuuden Kieputtimelle ja siitä eteenpäin take-outiin, jollaisena palveli Parasjoen yli menevä siltä. Välikosket olivat olleet vaikeita ja esteisiä ja välillä oli myös pari portagea; nähtävästi pätkää ei ilman noita suuria droppeja kannata kantaa melomaan - tietysti kaikki on suhteellista ja Parasjoki on kyllä mahtava vaikka vain maisemakohteena.

Harmistunut koskimeloja etsii melottavaa, takana Barras

Tähän päättyy lyhyen Norjan reissun blogikuvailu; seuraavaksi palaan arkeen. Tarjolla on kuvausta muun muassa Trollilta ja Kelokurkkiolta.

Tamokdalen

Miku Tamokin luiskassa

Signaldalselvan jälkeen melontavuorossa oli Tamokelva Tamokdalenissa, joka on tuttu monelle suomalaiselle laskijalle ja kiipeilijälle. Alueella on lukuisia klassikkolaskuja vapaalaskijoille ja jääputouksia kiikkumiehille ja -naisille. Tamokdaleniin on Kilpisjärveltä matkaa noin 90 km ja Signaldalenin melontaleiristämme ehkä 20-30 km. Laakso on parikymmentä kilometriä sisämaassa ja sen joet laskevat vedet Balsfjordiin ja vedenjakajan länsipuolella läntisempiin vuonoihin.

Koskimelojille Tamokin alue lähimaastoineen tarjoaa karkeasti kahdenlaisia vaihtoehtoja: pari helppoa tai keskivaikeaa jokea ja sitten runsaasti jämäkkää ja erittäin jämäkkää. Paria kruksia lukuunottamatta helppo mutta sopivalla vedellä erittäin mukava pätkä on Tamokelva, jonka me meloimme. Vaikeampi mutta silti ns. inhimillinen joki on Rostoelva, josta löytyy myös haastavampia kohtia. Rostoa ei päästy melomaan, sillä sortuma oli tukkinut tien eikä paikalle päässyt autolla.

Käymätön korpimaa - osioon Tamokissa kuuluu esimerkiksi Nordkjoselva, joka on alaosastaan läheltä vuonoa tasaista lohijokea mutta jossa on komea ja haastavan näköinen kanjoni ylempänä. Skouttasimme kanjonia, josta löytyi joitakin jyrkkiä luiskia ja muuta kiinnostavaa. Haasteelliseksi pätkän teki keskellä laskuosuutta jyrisevä putous, jolla on korkeutta niskalta silmämääräisesti arvioituna järkyttävän paljon ja joka putoaa lähes suoraan kallioseinään. Tämä monsteri tekee yläosan luiskien melomisestakin melko kuumottavaa, sillä akanvirtoja on vähän ja kosket vaikeita. Toistaiseksi Nordkjoselva jäi melomatta, vaikka myös putouksen jälkeinen kanjoni näytti kaukaa katsottuna hienolta.

Tamokdaleniin ajettaessa käännytään E6-tieltä 87-tielle rapean 10 kilometrin päässä Storfjordista, jos siis tullaan Skibotnin suunnasta. 87-tietä ajetaan, kunnes oikealla puolella liplattaa Dapmotjavri, joka sijaitsee vedenjakajalla. Mainittu Nordkjoselva on vedenjakajan yläpuolella ja virtaa siis pohjoiseen. Dapmotjärveltä jatketaan eteenpäin, ja erittäin karkeasti arvioiden alle kymmenen kilometrin päässä järveltä Tamokelva näkyy tielle vasemmalla puolella. Put-in on lähellä ensimmäistä joen ylittävää siltaa. Jos joki näkyy, on put-in luultavasti jo jäänyt taakse. Laskupätkä on valitettavan lyhyt ja take-outiin on matkaa tietä pitkin vain 2,5 kilometriä. Hyvä take out on seuraavan joen yli menevän sillan kohdalla. Tässä kohden joki on jo leveää somerikkoa.

Laskupätkä alkaa sillan kohdalta könkäillä ja mutkittelevalla koskella. Noin 200 metrin päässä on vaikean näköinen tupladroppi. Tämän jälkeen joki kääntyy jyrkästi vasemmalle ja laskee alas kallioseinää 30-40 metriä pitkänä luiskana, joka putoaa arviolta 15-20 metriä. Veden vauhti luiskassa on valtava ja sen alla on melkein koko joen levyinen hontto. Luiska oli tiettävästi aiemmin melottu norjalaisten melojien toimesta, mutta muuta tietoa paikasta ei ollut. Luiskan alapuolisen koskiosuuden ovat sen sijaan varmuudella meloneet aiemmin ainakin hra Sutinen ja Tuomas ja Juice. Yläpuolista osuutta sillalta luiskalle ei välttämättä maksa vaivaa meloa ainakaan jos ei halua laskea luiskaa, sillä osuus on varsin lyhyt. Luiskalle menee tien levikkeeltä myös polku, jota pitkin kajakki on helppo kantaa joko sen ylä- tai alapuolelle.  

Tulimme paikalle tietysti juuri luiskan vuoksi, jonka Miku ja Juice halusivat meloa. Paikan päällä myös Teemu päätti laskea möläyksen. Itse arvioin ja aprikoin aikani honton äärellä ja lopulta totesin, että tänään toimin kuvaajana ja ohjaajana. Revanssin mahdollisuus jäi roikkumaan ilmaan. Mahdollisesti paikalle pitäisi koittaa vääntyä vähän pienemmällä vedellä, jolloin honttokin lienee pienempi.

Juice jyräyttää - sliden koko ei näy kuvasta oikeastaan ollenkaan

Poikien laskut menivät hienosti, joskin jokainen haki vauhtia takaisinvedosta ja joen pohjan suunnalta. Hontto oli lopulta kohtuullisesti purkava ja vauhti riitti työntämään melojat siitä läpi. Teemun lasku oli sikäli mielenkiintoisin, että laskijaa ei oikeastaan luiskassa näkynyt. Punainen kajakki ja musta meloja katosivat yläpuolella kuohaan ja putkahtivat taas esiin honton alta. Samaa todistavat valokuvat, joissa koski on tyhjä, vaikka Teemu varmasti on luiskassa.

Teemu vielä näkyvissä luiskan niskalla

Valokuvauksen kannalta luiska oli haastava: se oli niin suuri, että kuvia olisi ollut hyvä ottaa myös kauempaa tai sitten superlaajakulmalla, jota ei tietysti ollut. Ongelmia oli erityisesti videon kanssa. Tarkoitukseni oli kiivetä köyden kanssa vastapäisen kallion puoliväliin kuvaamaan, mutta pahdassa oli huuhkajan pesä, eikä lintu pitänyt lähentymisyrityksistämme. Jätin pesän siis rauhaan ja tyydyin kuvaamaan kosken tasalta.

Luiskan alapuolinen koskiosuus oli yksi mukavimmista river running-pätkistä, joita olen melonut. Pätkä oli hyvin helppo, ehkä kolmosta, mutta yhtä aikaa se oli mutkikas ja vauhdikas. Osuus on harmittavan lyhyt, ehkä noin 1,5 kilometrin mittainen, mutta sitä hienompi. Jos iso luiska ei kiinnosta, kannattaa alaosa joka tapauksessa meloa, jos alueella liikkuu. Eri asia on, kannattaako lyhyen pätkän vuoksi ajaa paikalle kovin kaukaa.

Luiskan jälkeinen osuus on helppoa ja mukavaa laskettelua

Nytkö se jo loppui

Illalla leirissä pääsimme todistamaan vielä erikoista tapausta, kun reilusti talon kokoinen kivi tulla jyristeli alas vuoren seinää yli kilometrin korkeudessa. Lopulta kivi putosi pystysuoraan rotkoon ja jysähti sen pohjalle eikä vierinyt näin illallisrauhaamme häiritsemään. Kivi oli meistä ehkä kahden kilometrin päässä mutta näkyi varsin selvästi - oletettavasti se oli verrattain suuri.

Vuoret kaatuvat päälle

Seuraavaksi: Paraselva: Renfossen, Ornfossen ja Kieputin