Ruotsin creekeillä

Labyrintti Trollforsenilla

Heinäkuun puolivälissä ehdin käydä lyhyehköllä laskureissulla pohjoisen Keski-Ruotsin creekeillä. Ajoimme Pallarin Olan, Pyhäjärven Samin ja Pietilän Jannen kanssa aluksi Marsånille, joka virtailee noin 60 km päässä Vilhelmiinasta pohjoiseen. Sekä Marsån että tunnetumpi ja isompi Kulstjöan löytyvät helposti, kun suunnistaa ensin tavalla tai toisella Stalonin kylään, jonka molemmin puolin joet sijaitsevat. Meloimme ensin siis Marsånin ja sitten Kultsjöanin, jossa seuraan liittyivät Norjan reissulta palailevat Krisse ja Tuomas sekä freestylepojat Teemu, Juuso, Allu ja Vili.

Tie Marsånille löytyy, kun kääntyy Stalonin pohjoispuolelta itään päin tienhaarasta, jossa lukee "Fatsjöluspen". Put-in sijaitsee noin 10 kilometrin päässä paikassa, jossa tie ylittää joen. Juuri ennen siltaa on myös hyvä leiripaikka, jossa on laavu (mutta ei puita). Marsån on helppo creek-tyylinen joki, josta kesän laskureissu on leppoisaa aloittaa. Hyvä laskupätkä on noin 7-8 kilometrin mittainen ja tie kulkee koko ajan hyvin lähellä jokea. Melonta kannattanee lopettaa useasta pienestä portaasta koostuvan kosken alle - sen jälkeiset kosket ovat matalaa kolistelua. Muutenkin joelle kannattaa mennä alkukesästä, kun vettä vielä riittää. Vähällä vedellä erityisesti puolivälin matalat somerikot on helpompaa ajaa polkupyörällä kuin meloa. Koko laskuosuuden ensimmäinen koski on kivisen näköinen myös isommalla vedellä, mutta tämän jälkeen joen luonne muuttuu mukavampaan suuntaan.

Janne Marsånilla

Marsånilla riittää pieniä könkäitä ja luiskia

Sami ja joen suurin luiska

Iltasta

Kulstjöanin laskupätkä alkaa ehkä 10 kilometrin päässä Stalonista suoraan länteen. Put-inissä on leiripaikka, josta vesille on hyvä mennä. Myös Kultsjöanilla joki kulkee hyvin lähellä tietä ja melonnan voi lopettaa monessa eri kohdassa. Yksi mahdollinen kohta on mini-Kalagala -dropin yläpuolella. Tämä on hyvä vaihtoehto, jos ison putouksen lasku tai kanto eivät kiinnosta. Toinen mielekäs lopetuspaikka on isosta putouksesta alavirtaan ehkä kilometrin päässä oleva Dimforsen, jossa joen oikealla on iso laskettava luiska. Sen jälkeiset kosket ovat pääosin kivistä kolistelua. Koko laskupätkä on noin kahdeksan kilometrin mittainen.

Kultsjöanilla on vähän kaikenlaisia koskia: könkäitä, luiskia, teknistä kivien ja honttojen kiertelyä, paineisempaa vettä sekä kaksi vesiputousta, joista ensimmäinen on ehkä kolme ja suurempi noin kahdeksan metriä korkea. Isokin putous on sinänsä yksinkertainen laskettava, mutta sen alapuolisesta altaasta pois melomisessa pitää olla tarkkana ja mahdolliset reskutustoimet voivat olla haastavia. Koko Kultsjöanin melonta edellyttää skouttaamista ja joissain paikoissa reskustusjärjestelyjä. Erityisenä vaarana ovat terävät kivet: osa hontoista on matalia ja esimerkiksi ison putouksen jälkeisen kanjonin seinät ovat kuin teräväsärmäistä lasia. Tarkemmin olosuhteista voi kysellä tunnetuilta lappilaismelojilta ja vaikutelmia voi omaksua myös tältä videolta: http://vimeo.com/3108281.

Ensimmäinen isompi droppi kohta put-inin jälkeen

Ola tarkastelee pientä vesiputousta

Krisse pikkuputouksessa



Tuomaksen ja Samin tiet erkanevat

Kultsjöanilta ajelimme pohjoiseen tutulle Piteåjoen Trollforsenille, jossa kuluikin sitten useampi päivä hyvässä seurassa ja pääosin vesillä. Porukkaa riitti, sillä Trollille tuli vielä muutama autolastillinen melojia Rovaniemen Melojien vuotuiselle retkelle. Vettä Piteåjoella oli ajankohtaan nähden reilusti ja peliaalto Paltvalsen oli varsinkin alkupäivinä hyvässä kunnossa. Yläosassa Creeking Deltalla hontot olivat hieman tavallista isompia ja kosket mukavan vauhdikkaita. Myös loppuluiskan siksak-ränni oli laskettavissa. Täytyy jälleen todeta, että Trollia monipuolisempaa melontapaikkaa ei kyllä helposti löydy.

Samin uusi telttasauna toimi

Tuomas Creeking Deltan kakkoskoskessa

Loppuluiskassakin riitti hyvin vettä

Pelimelontaa siellä ja täällä

Tuomas blunttaa Kelokurkkiolla

 
Tauon jälkeen palailen taas blogin ääreen. Viime kaudella ehdin hädin tuskin meloa, eikä kirjoittamiselle jäänyt aikaa lainkaan. Tämä kesä näyttää jo paremmalta.

Kausi on alkanut hieman vaihtelevissa merkeissä; työkiireet häiritsivät alkukauden melontaa, mutta kuun loppua kohden melontatunteja (ja ajokilometrejä) on alkanut kertyä. Pohjoisessa on ollut runsaslumisen talven jäljiltä paljon vettä lähes joka paikassa, ja lähes kaikki pelipaikat ovat toimineet vuorollaan. Vain Tornionjoen Finnvågen ei ole ollut oikein iskussa, mutta senkin toimiseen on vielä pieniä mahdollisuuksia. Vesi on ollut Pellossa taas jyrkässä nousussa ja sekä Muonion että Torniojärven suunnalta on tulossa paljon vettä koko ajan, joten voi olla että aalto toimii loppuviikkoon mennessä. Tätä kirjoitettaessa toiminnassa on Lappisvågen pohjoisessa.

Oulun seudun melojilla oli tänä keväänä myös kissanpäivät, kun Iijoen Hawai'i toimi Yli-Iissä viikkokaupalla. Aaltoa melomassa oli väkeä taas ympäri Suomen. Osa porukasta majoittui jälleen aallon läheisyydessä vanhalla koululla, jonne kyläläiset ystävällisesti aukaisivat ovet.

Teemu Hawai'illa

Olli räiskyttää vettä

Majapaikassa

Opimme yhdessä!

Rovaniemen seudulla on tulva-aikaan paljonkin mukavaa melottavaa, mutta pelipaikkoja vain rajoitetusti. Tänä vuonna Oikaraisessa Raudanjoen sillan alle syntyvä aalto ei toiminut lainkaan, mutta sen sijaan Marraskosken Soul Wave oli parhaimmillaan pitkän aikaa. Soul Wave on leveä ja hidas aalto, jossa kuitenkin hitaampikin meloja saa vauhtia bluntteihin. Surffaajan vasemmalla on hyvä olkapää, josta pääsee kuohan päälle. Koskessa on samaan aikaan aivan surffaajan oikealla muita samantapaisia honttoaaltoja ja pienempi surffiaalto, jolle on hyvä akanvirta. Soul Wave tarvitsee toimiakseen noin 1000 m3 vettä, yläraja ei ole tiedossa. Aallolle ei ole akanvirtaa, mutta vastapainoksi siinä voi meloa vaikka 15 minuutin surffeja. Marraskoski on Ounasjoessa noin 40 km Rovaniemeltä pohjoiseen. Koskessa on myös 150-250 m3 virtaamalla pari hauskaa pienempää puljauspaikkaa.

Soul Wave on niskalla, aivan keskellä koskea. Sepp ottaa vauhtia.

Tuomas surffaa

Kolmas maininnan arvoinen tänä keväänä melottu aalto on Kelokurkkio, joka on toiminut pariinkin otteeseen veden noustessa ja laskiessa. Aalto näyttää toimivan, kun Muonion mittarissa on noin 650 m3 - 800 m3. Veden laskiessa alkaa toimia Saarikosken aalto ja vielä pienemmällä vedellä Äijäkosken honton kakkosaalto. Kelokurkkio on varmasti Suomen helpoin peliaalto, jossa bluntteja voi läväytellä huonommallakin ajoituksella. Surffaaminen on helppoa kuin potunsyönti. Majoittua voi teltassa tai mökeissä, joita on joen rannalla sekä Villi Pohjolalla että paikallisilla firmoilla. Varauksetta voi suositella ainakin Sonkamuotkassa olevan Lapin Lomamökit-firman Revontuli-mökkiä, joka sijaitsee noin kilometrin päässä koskesta alavirtaan. Hinta ei huimaa päätä (50 eur / vrk) ja mökki on kaikin puolin asiallinen. Nukkumaan mahtuu 8 henkilöä. Jos haluaa mökin vielä lähempää aaltoa, niin Villillä Pohjolalla on vuokramökki noin 50 metrin päässä Kelokurkkion rannalla.

Mikun backstab

Wave Huntersin kuvaukset Kelokurkkiolla

Kelokurkkion reissulla kävimme melomassa myös pohjoisessa Pättikkässä ja Lammaskoskella sekä Pallaksen Pyhäjoella ja lopuksi Kuerlinkoilla Äkäslompololossa. Näistä vaiherikkaista seikkailuista lisää myöhemmin.

Uganda osa 2: Hairy Lemon

Nile Specialiin pääsee köydellä. Kuva: Juho Vaarala

Viimeisenä kokonaisena Bujagali-päivänä meloimme ns. ensimmäisen päivän pätkän eli kumilauttojen tavallisesti laskeman osuuden Bujagalista Itandaan. Matkaa tulee noin 25 kilometriä, johon mahtuu nippu hienoja koskia. Tästä osuudesta siis Bujagalin ja Silverbackin välinen pätkä häviää kesällä uuden patoaltaan alle, jolloin kumilauttafirmat aloittavat laskunsa nykyisen Silverbackin alapuolella olevasta suvannosta tai tarkemmin sanottuna sen alaosasta.

Uuden laskupätkän aloittaa varmasti koko melontaosuuden kivisin koski Overtime (IV+), joka päättyy pieneen putoukseen. Kosken haastavin osuus ei suinkaan ole putous vaan sitä edeltävä kivinen luiska. Luiskassa on yksi isompi väistettävä hontto, josta tietysti laskin läpi. Kierroksia ei tullut ja eskimokin nousi ennen seuraavaa kivikkoa.

Overtimen putous on kosken helpoin osa: alla ei ole honttoa. Kuva: Kristiina Anttila

Kivinen Overtime on kumilautoille tiukka paikka. Kuva: Tuomas Vaarala

Jos hakee haasteita, niitä löytyy Overtimen kohdalta joen vasemmasta haarasta. Overtime on melko lyhyt ja intensiivinen, kun taas vasen haara Dead Dutchman (VI) on pitkä ja kaoottinen. Koski on melottu, mutta ei moneen kertaan. Ei näyttänyt houkuttelevalta.

Heti Overtimen jälkeen on vuorossa Retrospect (III?), joka on käytännössä koko joen levyinen köngäs isolla kielellä varustettuna. Kannattaa laskea kielestä. Retrospectin ja seuraavan kosken Bubugo Fallsin (III) välillä on jälleen suvanto, joka kuitenkin virtailee mukavasti.

Bubugo Falls on myös hyvin tyypillinen Niilin yläosan koski: alussa on köngäs, jota seuraa suuri aallokko. Niskalla on peliaaltoja. Kumilauttafirmat kaatavat lauttoja Bubugossa usein tahallaan, sillä reskuttaminen on helppoa mutta kokemus on varmasti vauhdikas. Bubugossakin joki jakaantuu useisiin haaroihin ja tavallisesti laskettavan kosken löytäminen voi tuottaa ensikertalaisille vaikeuksia.

Bubugossa sijaitsee myös joen ainoa varsinainen pelihontto Superhole. Näin suomalaisittain hontto on ihan ok mutta ei varsinaisesti super ainakaan matalammalla vedellä. Veden noustessa siihen ilmeisesti tulee lisää pitoa. Monet käyvät melomassa Superholea myös Bujagalista käsin autolla.

Krisse Superholessa

Bubugon jälkeen on jälleen vuorossa suvanto, jonka jälkeen kannattaa varautua rantautumaan oikealla alkavan kosken niskalla. Koski on pahamaineinen Itanda (V - VI), jonne ei kannata ajautua sokkona. Toisaalta koskea ei voi laskea kuin sokkona tai tarkemmin sanoen edellisen reissun skouttauksen perusteella, sillä ainoasta mahdollisesta skouttauspaikasta ei kajakkia enää pääse kantamaan ylös laskua varten. Juice meloi Itandan vuonna 2009 mutta tällä reissulla jätimme sen suosiolla väliin. Kumilautat laskevat yleensä Itanda alaosan, jonka voi toki halutessaan myös meloa. Alaosassa on pari jättimäistä honttoa (Bad Place ja Other Place), jotka kuitenkin huuhtelevat uimarit jossain vaiheessa lävitseen.

Kumilautta Bad Placen yläpuolella. Kuva: Tuomas Vaarala

Kuten lähes jokaisen kosken kohdalla, myös Itandassa Niili jakautuu haaroihin. Itanda on haaroista oikeanpuoleinen, keskellä on Hypoxia (VI) ja oikeassa laidassa Kalagala Falls (V). Näistä Kalagala on ehkä pienimmän kynnyksen koski, vaikka sekin on vaarallinen. Kalagala on käytännössä suuri pourover, jonka oikeassa laidassa on linja ja vasemmassa laidassa ei-edes-uimalla-pois -hontto pelottavan pitkällä takaisinvedolla. Kalagalan alapuolelta alkaa myös ns. toisen päivän melontaosuus, josta lisää alempana.

Bujagali-Itanda -melonnan jälkeen siirryimme pelimelonnan synkkyyteen (ilmaus: Sami Pyhäjärvi) alavirtaan Hairy Lemoniin. Tuomas ja Juice suorittivat siirtymän melomalla koko 45 kilometrin matkan Bujagalista Karvaiseen Sitruunaan ja me Krissen kanssa huolehdimme kamat perille Farouqin veljen Pekan kyydillä. Sitä ennen meloimme tietysti viimeisen Silverback-runin, jolla laskin Silverbackista n. 80 prosenttia katollani. Tilapeja ei tullut saaliiksi, vaikka kuinka melalla huidoin. Pitkän melonnan skippaaminen oli luultavasti hyvä ajatus ainakin siitä näkökulmasta, että olin edellisenä päivänä polttanut kämmenselkäni ja niskani aika perusteellisesti. Ohuet hanskat eivät välttämättä ole huono varuste Niilillä melovalle.

Hairy Lemon on saarella sijaitseva vain täysihoitoa tarjoava leirintäalue, joka on varsinkin melojien suosiossa. Saarella voi majoittua joko teltassa tai mökissä ja sinne tullaan veneellä joen länsirannalta. Majoituksen hintaan kuuluu kolme ruokalajia, joista aamiainen koostuu paahtoleivästä ja kananmunista ynnä hedelmistä, lounas kasvisruoasta ja päivällinen liharuoasta ja usein tuoreesta leivästä. Omaa ruokaa saarella on vaikea säilyttää, mutta talon ruokaa saa syödä niin paljon kuin jaksaa eikä nälkää siis tarvitse nähdä. Myös pikku snackseja yms. on myytävänä, mutta hintataso on huomattavasti yläjuoksun ravintoloita ja etenkin kadunvarsien pikku kojuja kalliimpi. Muutenkin saaren meno poikkeaa esimerkiksi elämän keskellä olevasta Eden Rockista: Hairy Lemon on todella siisti ja viihtyisä mutta samalla aika eristetty. Jos pitää freestylemelonnasta, rentoutumisesta ja trooppisesta lämmöstä, on se silti melko ihanteellinen lomakohde. Paikallista elämääkin toki löytyy muun muassa Nazigosta muutaman kilometrin päästä. Oma lukunsa on myös Nile Special-aallolle kerääntyvä yleisö, joka kommentoi suorituksia välillä hyvinkin riehakkaasti.

Hairy Lemon

Jessies Barn on neljän hengen mökki

Hairy Lemonissa elämä asettuu nopeasti uomiinsa. Aamupalalle noustaan yleensä kahdeksan maissa, jonka jälkeen on hyvä suunnata aamumelonnalle Club Wavelle. Lounas on yhdeltä. Ruoan jälkeen sopii pitää vähän ruokalepoa ja lueskella varjossa vaikka Finlandia-voittaja Nenäpäivää. Nile Special alkaa toimia kunnolla iltapäivällä, ja yleensä suurin osa melojista suuntaa aallolle klo 16-17 maissa. Aurinko laskee ja päivällinen tarjoillaan seitsemältä, johon melonta on hyvä lopettaa. Nukkumaan mennään kunnon urheilijoiden tavoin usein jo yhdeksän jälkeen, elleivät funnelit sitten houkuttele pidempään iltaan. Saarella ei toisin sanoen voi oikein tehdä muuta kuin meloa, laiskotella, ottaa aurinkoa, uida, lukea, kuvata, syödä ja nukkua. Käy se näinkin.

Niilin kuuluisimmat peliaallot sijaitsevat noin kymmenen minuutin melonnan päässä Hairy Lemonista ylävirtaan. Nile Special-aallon mukaan nimetyssä koskessa on lisäksi kaksi muuta peliaaltoa, joista Club Wave on parempi ja Bell Wave holtittomampi. Useimmiten surffit Bellissä ovat enemmän tai vähemmän tahattomia (lukuunottamatta Juicea).

Aalloista Club Wave toimii yleensä aamuisin, jolloin vesi on vielä alhaalla. Päivällä yläjuoksun pato (tulevaisuudessa padot) juoksuttavat enemmän vettä, jonka pinta nousee iltaa kohden. Club muuttuu ilta kohden koko ajan holtittomammaksi ja nopeammaksi, mutta on surffattavissa myös melko korkealla vedellä. Muutoin Club on iso ja melko nopea aalto, jossa onnistuvat kaikki kuviteltavissa olevat liikkeet.

Club Wabe. Kuva: Juho Vaarala

Vajda pyörähtää Clubissa

Nile Special alkaa siis toimia iltaa kohden paremmin ja myös aaltoon pääsy helpottuu koko ajan, joskin köyttä tarvitaan vielä aika korkeallakin vedellä. Apuköydellä aaltoon surffaaminen on oma taiteenlajinsa, jossa varomaton satuttaa helposti olkapäänsä. Köysipojaksi löytyy aina joku lähikylien pojista. Tapana on, että viimeinen aallolta lähtijä maksaa köysipojalle illan työstä. Yleisöä aallolla riittää muutenkin runsaasti. Välillä aplodeja saavat paikallisten melojien lennokkaat ilmaruuvit, välillä muzungujen (=valkoinen mies) epäonnistuneet yritykset päästä aaltoon. Aallolta löytyy myös asiantuntevaa valokuvauspalvelua: lähikylästä kotoisin oleva koulupoika Ivan Ngovi ottaa todella hyviä kuvia melojien omalla kalustolla pientä korvausta vastaan.

Nile Special on nopea ja pomputtava ja ilmavat liikkeet ynnä holtittomat pyörähdykset onnistuvat helposti. Tällaiselle harrastelijamelojalle aalto on kuitenkin melko huuhtova ja yleensä surffit jäävätkin pariin kolmeen härveliin. Jonon ollessa pitkä meloimmekin suomais- ja ugandalaisvoimin usein myös illalla Clubia ja jotkut hurjat jopa Belliä. Kaikesta huolimatta Nile Special on loistava peliaalto. Ei haittaisi, jos sellainen löytyisi kotinurkilta.

 Ugandan ykkösmeloja Ibra Mugembe ja ilmaruuvi

Bluntti Nile Specialissa. Kuva: Juho Vaarala

Juice näyttää pohjaa

Tuomas ja clean blunt. Kuva: Ivan Ngovi

 Krisse hamuilee köyttä

Surffausta Nile Specialiin. Kuva: Ivan Ngovi.

 Ivan

Yleisöä aallolla. Kuva: Ivan Ngovi.

Mukavaa vaihtelua pelimelontaan tuo kakkospäivän pätkän lasku Kalagalasta takaisin Hairy Lemoniin. Neljältä melojalta kyyti aamulla Kalagalaan maksaa 60 000 shillinkiä eli noin 20 euroa. Matkaa tulee 15 kilometriä, johon mahtuu muutama nimetön koski ja neljä isompaa koskea. Kalagalan jälkeen nämä neljä koskea ovat Vengeance (III), Hair of The Dog (III), Kula Shaker (III) ja Nile Special (III). Nile Specialin jälkeen alavirrassa on vielä Malalu, jossa on myös hyvä peliaalto. Malalu vaatii toimiakseen kuitenkin niin paljon vettä, että sitä ei ole usein viime vuosina melottu.

Kaikki alaosan kosket ovat huomattavasti pidempiä ja loivempia kuin yläosan köngäsmäiset kosket. Aallot ovat isoja ja virranrajat hyökyileviä. Jokaisessa koskessa on myös peliaaltoja, joista tunnetuin (Nile Special-kosken aaltoja lukuun ottamatta) on Hair of the Dog - kosken Mutts Nutts -aalto. Mutts Nutts toimii vain matalla vedellä ja on todella nopea.

Juice Kalagalassa

Krisse Hair of the Dogin akanvirrassa

Mutts Nutts Wave

Ehdin viettää Hairy Lemonissa vain neljä päivää, sillä velvoitteet kutsuivat Suomessa. Farouqin kyydillä pääsin ongelmitta kentälle ja matkalla sain kaupan päällisiksi päivitetyn tietopaketin Ugandan politiikasta, Kampalan infrastuktuurista, Ruandan heräävästä turismista, bensan hinnasta, naisten itsenäistymisestä ynnä monesta muusta ajankohtaisesta teemasta. Tuomas, Juho ja Krisse jäivät nauttimaan tropiikista vielä viikoksi, minkä kyllä olisi helposti itsekin Afrikassa vielä viihtynyt. Seuraavalla kerralla sitten!

Kyläläisiä kaivolla automatkan varrella. Kuva: Tuomas Vaarala

Presidentinvaalien läheisyyden näkee kaikesta. Kuva: Tuomas Vaarala

Kalastaja Niilin aamu-usvassa

Auringonlasku Niilillä. Kuva: Tuomas Vaarala

Uganda osa 1: Bujagali

 

Tuomas Bujagalin oikealla linjalla

Blogin päivittäminen Afrikan reissun jäljiltä on vähän viipynyt, mutta tässä on nyt viimeinkin jotain.

Olimme melomassa Ugandassa Valkoisella Niilillä tutun porukan eli Tuomas Vaaralan, Kristiina Anttilan ja Juho Vaaralan kanssa vuodenvaihteessa muutaman viikon. Oma matkani jäi tosin vähän muita lyhyemmäksi, sillä velvollisuudet Suomessa kutsuivat. Niilillä olisi kyllä viihtynyt helposti koko kuukauden. Vesi on lämmintä, kosket ovat suuria ja kuohuavia, luonto on kaunis ja ihmiset ovat ystävällisiä. Peliaallotkin ovat loistavia ja mikä parasta: ne toimivat koko ajan. Vaikka Bujagalin uusi pato tuhoaa osan parhaista koskista, on Ugandaan pakko luultavasti vielä palata. Onneksi kaikki peliaallot ja suurin osa koskista säästyvät padon vaikutuksilta.

Lensimme Entebbeen Helsingistä Munchenin ja Dubain kautta. Matka kului mukavasti Emirateksen viihdekeskuksen parissa Tetristä pelatessa, vaikka lentokenttäyö Arabiemiraateissa oli mennen tullen aika rassaava. Arabiankieliset kuulutukset soivat ainakin minulla päässä vielä Helsingissä. Muuten reittivaihtoehto on Suomesta Ugandaan tai muualle Afrikkaan lentävälle verrattain edullinen ja myös muutoin ihan mukava.

Entebbessä oli vastassa luottokuski Farouk, jonka kaltainen kontakti on Afrikassa kyllä arvokas. Farouk tekee paljon yhteistyötä safarituristien ja melojien kanssa, hänellä on hyvä kalusto ja ennen kaikkea hänen kanssaan sovittuihin hintoihin ja aikatauluihin voi luottaa. Aina tämä ei ole sanottua. Ihmiset yleensä ovat kyllä rehellisiä, mutta turismibisneksessä esiintyy jonkin verran valitettavaa lyhytnäköisyyttä ja helpon voiton tavoittelua. Yleensä hommat kyllä toimivat, etenkin jos hinnoista on sovittu etukäteen.


Auton pakkausta



Farouk ja Pekka viimeistelevät



Kampalan katuvilinää

Ensimmäisen viikon vietimme Bujagalissa, joka on tähän asti ollut Valkoisen Niilin melonnan ja varsinkin koskenlaskun keskus. Bujagali sijaitsee Jinjan kaupungin pohjoispuolella, vain muutaman kilometrin päässä Victoriajärvestä ja Niilin alkulähteistä. Alueella on hyvin leppoisaa ja rauhallista. Aseistettuja vartijoita on kyllä kaikkialla, sillä uskonnollisen terrorismin uhka on varsinkin kesällä 2010 Kampalassa sattuneiden iskujen jälkeen otettu vakavasti koko maassa. Myös etniset jännitteet leijuvat ilmassa etenkin tulevien presidentinvaalien edellä. Pohjois-Ugandassahan on myös jatkuva sota lapsisotilaita värväävää LRA-sissiarmeijaa vastaan, mikä nostaa valmiustasoa epäilemättä myös muualla maassa. Turistille Ugandaa pidetään joka tapauksessa afrikkalaisittain varsin turvallisena matkakohteena ainakin nykytilanteessa.

Asuimme Eden Rockissa, joka on rauhallinen leirintäalue / mökkikylä aivan Niilin rantamilla ja toisaalta kivenheiton päässä Bujagalin kylänraitista. Paikkaa ei voi kuin kehua: ruoka on hyvää, henkilökunta ystävällistä ja tunnelma leppoisa. Matkaa kylälle on vain parisataa metriä ja Jinjaankin vain muutama kilometri. Jos on melonnan lisäksi kiinnostunut paikallisesta elämästä ja kulttuurista, voi Eden Rockia varauksetta suositella. Myös alajuoksun majoitusyritykset, kuten Hairy Lemon ovat viihtyisiä, mutta samalla aika eristettyjä paikallisesta elämästä.

Kesällä valmistuva patoallas hävittää Bujagalin kohdalla olevat kosket ja tekee Bujagalista koskimelojalle vähemmän kiinnostavan paikan, mutta yhä melonta onnistuu myös täältä käsin: matka-aikaa koskille tulee autokyydillä noin 20 minuuttia. Koskenlaskuyrityksetkin säilyttävät kylässä tukikohtansa, vaikka niiden toiminta osin siirtyykin uuden padon alle. Jos ja kun itse matkustan Ugandaan uudestaan, vietän joitain öitä myös Bujagalissa.


Mökki eli banda Eden Rockissa



Näkymä Niilille Eden Rockin portilta



Piällysmies Fred grillaa uudenvuoden ruokia



Eden Rock on siisti ja rauhallinen



Lähistöltä löytyy myös paikallisten ravintoloita: hintataso on edullinen



Kylänraittia

Usein kuvattu kyltti



Aseistetut vartijat, sotilaat ja poliisit ovat tavallinen näky Ugandassa. Terroriuhka on kasvanut ja myös sisäpoliittiset jännitteet ovat todellisia. Tilannetta kiristävät myös helmikuussa käytävät presidentinvaalit.



Perhe menossa uutta vuotta juhlimaan. Myös köyhät ugandalaiset pukeutuvat mielellään mahdollisimman hyvin.



Lapset ovat lähes aina iloisia, vaikka leluja tai sirkushuveja ei juuri ole



Länsimaisen kulttuurin vaikutus alkaa näkyä: tytöt ovat opetelleet poseeraamaan



Bujagalissa tai tarkemmin sanoen naapurikylä Kyabirwassa toimii myös Soft Power Education -hyväntekeväisyysjärjestön koulutuskeskus ja terveysklinikka. Turisti voi tehdä järjestölle vapaaehtoistöitä vaikka vain yhden päivän, jos aika ei muuhun riitä. Nettisivut ovat osoitteessa http://softpowereducation.com/



Sympaattinen Tony Bourke on yksi Soft Powerin vapaaehtoisista

Niilin kosket alkavat heti Victoriajärven ja Owen Fallsin padon alapuolelta. Ensimmäinen osuus Owen Fallsilta Bujagaliin on helppoa ja pientä koskea, ja kumilautat käyttävätkin sitä tunnelmaan virittäytymiseen ja komentojen opetteluun.

Suuremmat kosket alkavat Bujagali Fallsin kohdalta, jossa Niili haarautuu useaan kanavaan. Useimmin melottavia koskia ovat äärimmäisenä oikealla sijaitsevat Ribgage (III?) ja Bujagali Falls (IV). Ribgage on vähän matala mutta muuten aika helppo koski, jonka voi meloa useasta eri kohdasta. Meistä kukaan ei siinä sen kummemmin kolistellut. Ribgagen vieressä on The Hump, jota pidetään vaikeana ja ainakin vaarallisempana. Hump on lyhyt rykäys, jossa vesi virtaa könkäästä suoraan suurta kalliota päin. Itse Bujagali on suurten könkäiden sarja, jonka linjat ovat vauhdikkaita ja mukavia. Molemmilla tavallisesti melottavilla linjoilla on suuria pintahonttoja, joista toisinaan saa meloa läpi mutta jotka eivät pidättele melojaa paria kierrosta kauempaa. Lämpimässä vedessä tunnelma on kuin vesipuistossa. Harvemmin melottuja ja myös vaikeampi koskia ovat ns. takakanavat, joista helpompia ovat Blade Runner ja Brickyard ja vaikeampia Escape Hatch ja Widow Maker. 



Ribgage ja The Hump



Bujagalissa



Krisse Bujagalissa



Juho ja allekirjoittanut oikean linjan alaosassa

Bujagali on myös suosittu matkailunähtävyys ja koskessa kaatuilulla onkin aina innokasta yleisöä. Turistien iloksi paikalliset myös uivat koskessa pelkän tyhjän kanisterin varassa. Taustalla on ilmeisesti vanha uskomus siitä, että joella asuu Bujagalin henki (Spirit of Bujabald), joka joskus näyttäytyy kelluvan ihmisen hahmossa. Kosken lähellä asuu myös vanha mies nimeltään Jaja Bujabald, jonka sanotaan olevan hengen 93. personoituma. Valitettavasti emme löytäneet Bujabaldia tällä reissulla. Miehen kerrotaan sanoneen, että alue kärsii vakavasti, jos uusi pato rakennetaan.

Bujagalin jälkeen joen oikealla on 50-50 (III), joka on tyypillinen Niilin yläosan koski: alussa on iso köngäs, jonka jälkeen seuraa kymmeniä metrejä hyökyilevää aallokkoa. Korkealla vedellä koskessa on myös iso peliaalto, mutta tällä kertaa vesi ei siihen riittänyt. 50-50 -kosken jälkeen seuraa pari nimetöntä pienempää koskea, joissa myös on surffiaaltoja ja Niilille tyypilliseen tapaan helposti kaatavia virranrajoja sekä yllättävästi kaatuilevaa aallokkoa. Pian joki jälleen haaraantuu myös kanaviin, joista äärimmäisenä oikealla ovat Surf City- ja Total Gunga -kosket, mutta niitä melotaan enää harvemmin. Silverbackin kohdalle tulevan padon rakennustyöt ovat nostaneet vedenpintaa niin, että aiemmin isot ja hauskat kosket ovat jääneet suurelta osin veden alle. Vasen Ugly Sisters-kanava puolestaan on tukittu myös padon rakennustöiden vuoksi.

Nimettömien koskien jälkeen melojan eteen avautuu rakenteilla olevan padon betoniseinä, jonka oikealla puolella joki katoaa horisonttilinjan taakse. Vuorossa on Silverback (IV), jota voi hyvällä omatunnolla luonnehtia mahtavaksi koskeksi. Koski alkaa ehkä 200 metriä pitkällä jyrkällä luiskalla ja huipentuu muutaman sadan metrin massiiviseen aallokkoon. Silverback on tunnettu siitä, että siinä pystyssä pysyminen edellyttää enemmän hyvää onnea kuin taitoa. Itse taisin meloa kosken yhden kerran kaatumatta: muilla kerroilla eskimoita tuli sitten yhdestä neljään. Vaarallinen koski ei oikeastaan ole, jos meloja vain pysyy kajakissaan. Uimarille hyökyävät virranrajat ja valkoinen vesi voivat kyllä tietää ei-toivottua aikaa pinnan alla.

Monet lopettavat melonnan Silverbackin alle, josta on kätevää ottaa bodaboda-mopotaksikyyti takaisin Bujagaliin ja meloa koko osuus vaikka uudestaan. Myös alempana on hyviä koskia, mutta paluumatka Bujagaliin kasvaa ja alkaa edellyttää autokyytiä.



Juice Silverbackissa. Kuva: Tuomas Vaarala



Turvameloja Silverbackissa. Kuva: Tuomas Vaarala



Rantautumispaikat ovat aina täynnä pikkulapsia, jotka haluavat kantaa kajakkeja pientä maksua vastaan. 500 shillinkiä eli 17 senttiä on käypä taksa parin minuutin kannosta ja samalla noin neljäsosa ugandalaisen päivätulosta.



Luottokuski Kabujaavan kyydissä


Surullinen uutinen melojille, koskenlaskuyrityksille ja monille paikallisille on siis se, että koko koskiosuus Bujagalista Silverbackiin jää kesäkuussa valmistuvan uuden vesivoimalaitoksen altaan alle. Uganda saa sähköä (myydäkseen sen epäilijöiden mukaan Keniaan rikkaille yrityksille), mutta samalla paikallinen turismi ja luonto saavat vakavan iskun ja melojat menettävät joitain maailman kiinnostavimmista koskista. Voimayhtiön antaman aikataulun mukaan Silverback suljetaan rakennustöiden vuoksi jo 15. helmikuuta. Koskenlaskuyrityksille jo tämä tarkoittaa toiminnan painopisteen siirtämistä Silverbackin alapuolisille koskille, jotka kyllä sinällään ovat hyviä sekä melontaan että koskenlaskuun.



Bujagalin uusi pato, joka huuhtoo Silverbackin historiaan


Seuraavaksi: Silverbackin alapuoliset kosket Overtimesta Malaluun sekä Hairy Lemon. Tuomaksen blogista kannattaa lukea lisäkuulumisia.