Tamokdalen

Miku Tamokin luiskassa

Signaldalselvan jälkeen melontavuorossa oli Tamokelva Tamokdalenissa, joka on tuttu monelle suomalaiselle laskijalle ja kiipeilijälle. Alueella on lukuisia klassikkolaskuja vapaalaskijoille ja jääputouksia kiikkumiehille ja -naisille. Tamokdaleniin on Kilpisjärveltä matkaa noin 90 km ja Signaldalenin melontaleiristämme ehkä 20-30 km. Laakso on parikymmentä kilometriä sisämaassa ja sen joet laskevat vedet Balsfjordiin ja vedenjakajan länsipuolella läntisempiin vuonoihin.

Koskimelojille Tamokin alue lähimaastoineen tarjoaa karkeasti kahdenlaisia vaihtoehtoja: pari helppoa tai keskivaikeaa jokea ja sitten runsaasti jämäkkää ja erittäin jämäkkää. Paria kruksia lukuunottamatta helppo mutta sopivalla vedellä erittäin mukava pätkä on Tamokelva, jonka me meloimme. Vaikeampi mutta silti ns. inhimillinen joki on Rostoelva, josta löytyy myös haastavampia kohtia. Rostoa ei päästy melomaan, sillä sortuma oli tukkinut tien eikä paikalle päässyt autolla.

Käymätön korpimaa - osioon Tamokissa kuuluu esimerkiksi Nordkjoselva, joka on alaosastaan läheltä vuonoa tasaista lohijokea mutta jossa on komea ja haastavan näköinen kanjoni ylempänä. Skouttasimme kanjonia, josta löytyi joitakin jyrkkiä luiskia ja muuta kiinnostavaa. Haasteelliseksi pätkän teki keskellä laskuosuutta jyrisevä putous, jolla on korkeutta niskalta silmämääräisesti arvioituna järkyttävän paljon ja joka putoaa lähes suoraan kallioseinään. Tämä monsteri tekee yläosan luiskien melomisestakin melko kuumottavaa, sillä akanvirtoja on vähän ja kosket vaikeita. Toistaiseksi Nordkjoselva jäi melomatta, vaikka myös putouksen jälkeinen kanjoni näytti kaukaa katsottuna hienolta.

Tamokdaleniin ajettaessa käännytään E6-tieltä 87-tielle rapean 10 kilometrin päässä Storfjordista, jos siis tullaan Skibotnin suunnasta. 87-tietä ajetaan, kunnes oikealla puolella liplattaa Dapmotjavri, joka sijaitsee vedenjakajalla. Mainittu Nordkjoselva on vedenjakajan yläpuolella ja virtaa siis pohjoiseen. Dapmotjärveltä jatketaan eteenpäin, ja erittäin karkeasti arvioiden alle kymmenen kilometrin päässä järveltä Tamokelva näkyy tielle vasemmalla puolella. Put-in on lähellä ensimmäistä joen ylittävää siltaa. Jos joki näkyy, on put-in luultavasti jo jäänyt taakse. Laskupätkä on valitettavan lyhyt ja take-outiin on matkaa tietä pitkin vain 2,5 kilometriä. Hyvä take out on seuraavan joen yli menevän sillan kohdalla. Tässä kohden joki on jo leveää somerikkoa.

Laskupätkä alkaa sillan kohdalta könkäillä ja mutkittelevalla koskella. Noin 200 metrin päässä on vaikean näköinen tupladroppi. Tämän jälkeen joki kääntyy jyrkästi vasemmalle ja laskee alas kallioseinää 30-40 metriä pitkänä luiskana, joka putoaa arviolta 15-20 metriä. Veden vauhti luiskassa on valtava ja sen alla on melkein koko joen levyinen hontto. Luiska oli tiettävästi aiemmin melottu norjalaisten melojien toimesta, mutta muuta tietoa paikasta ei ollut. Luiskan alapuolisen koskiosuuden ovat sen sijaan varmuudella meloneet aiemmin ainakin hra Sutinen ja Tuomas ja Juice. Yläpuolista osuutta sillalta luiskalle ei välttämättä maksa vaivaa meloa ainakaan jos ei halua laskea luiskaa, sillä osuus on varsin lyhyt. Luiskalle menee tien levikkeeltä myös polku, jota pitkin kajakki on helppo kantaa joko sen ylä- tai alapuolelle.  

Tulimme paikalle tietysti juuri luiskan vuoksi, jonka Miku ja Juice halusivat meloa. Paikan päällä myös Teemu päätti laskea möläyksen. Itse arvioin ja aprikoin aikani honton äärellä ja lopulta totesin, että tänään toimin kuvaajana ja ohjaajana. Revanssin mahdollisuus jäi roikkumaan ilmaan. Mahdollisesti paikalle pitäisi koittaa vääntyä vähän pienemmällä vedellä, jolloin honttokin lienee pienempi.

Juice jyräyttää - sliden koko ei näy kuvasta oikeastaan ollenkaan

Poikien laskut menivät hienosti, joskin jokainen haki vauhtia takaisinvedosta ja joen pohjan suunnalta. Hontto oli lopulta kohtuullisesti purkava ja vauhti riitti työntämään melojat siitä läpi. Teemun lasku oli sikäli mielenkiintoisin, että laskijaa ei oikeastaan luiskassa näkynyt. Punainen kajakki ja musta meloja katosivat yläpuolella kuohaan ja putkahtivat taas esiin honton alta. Samaa todistavat valokuvat, joissa koski on tyhjä, vaikka Teemu varmasti on luiskassa.

Teemu vielä näkyvissä luiskan niskalla

Valokuvauksen kannalta luiska oli haastava: se oli niin suuri, että kuvia olisi ollut hyvä ottaa myös kauempaa tai sitten superlaajakulmalla, jota ei tietysti ollut. Ongelmia oli erityisesti videon kanssa. Tarkoitukseni oli kiivetä köyden kanssa vastapäisen kallion puoliväliin kuvaamaan, mutta pahdassa oli huuhkajan pesä, eikä lintu pitänyt lähentymisyrityksistämme. Jätin pesän siis rauhaan ja tyydyin kuvaamaan kosken tasalta.

Luiskan alapuolinen koskiosuus oli yksi mukavimmista river running-pätkistä, joita olen melonut. Pätkä oli hyvin helppo, ehkä kolmosta, mutta yhtä aikaa se oli mutkikas ja vauhdikas. Osuus on harmittavan lyhyt, ehkä noin 1,5 kilometrin mittainen, mutta sitä hienompi. Jos iso luiska ei kiinnosta, kannattaa alaosa joka tapauksessa meloa, jos alueella liikkuu. Eri asia on, kannattaako lyhyen pätkän vuoksi ajaa paikalle kovin kaukaa.

Luiskan jälkeinen osuus on helppoa ja mukavaa laskettelua

Nytkö se jo loppui

Illalla leirissä pääsimme todistamaan vielä erikoista tapausta, kun reilusti talon kokoinen kivi tulla jyristeli alas vuoren seinää yli kilometrin korkeudessa. Lopulta kivi putosi pystysuoraan rotkoon ja jysähti sen pohjalle eikä vierinyt näin illallisrauhaamme häiritsemään. Kivi oli meistä ehkä kahden kilometrin päässä mutta näkyi varsin selvästi - oletettavasti se oli verrattain suuri.

Vuoret kaatuvat päälle

Seuraavaksi: Paraselva: Renfossen, Ornfossen ja Kieputin