Pohjoista melontaa

Uganda osa 2: Hairy Lemon

2011-01-25T23:48:00.001+02:00

Nile Specialiin pääsee köydellä. Kuva: Juho Vaarala

Viimeisenä kokonaisena Bujagali-päivänä meloimme ns. ensimmäisen päivän pätkän eli kumilauttojen tavallisesti laskeman osuuden Bujagalista Itandaan. Matkaa tulee noin 25 kilometriä, johon mahtuu nippu hienoja koskia. Tästä osuudesta siis Bujagalin ja Silverbackin välinen pätkä häviää kesällä uuden patoaltaan alle, jolloin kumilauttafirmat aloittavat laskunsa nykyisen Silverbackin alapuolella olevasta suvannosta tai tarkemmin sanottuna sen alaosasta.

Uuden laskupätkän aloittaa varmasti koko melontaosuuden kivisin koski Overtime (IV+), joka päättyy pieneen putoukseen. Kosken haastavin osuus ei suinkaan ole putous vaan sitä edeltävä kivinen luiska. Luiskassa on yksi isompi väistettävä hontto, josta tietysti laskin läpi. Kierroksia ei tullut ja eskimokin nousi ennen seuraavaa kivikkoa.

Overtimen putous on kosken helpoin osa: alla ei ole honttoa. Kuva: Kristiina Anttila

Kivinen Overtime on kumilautoille tiukka paikka. Kuva: Tuomas Vaarala

Jos hakee haasteita, niitä löytyy Overtimen kohdalta joen vasemmasta haarasta. Overtime on melko lyhyt ja intensiivinen, kun taas vasen haara Dead Dutchman (VI) on pitkä ja kaoottinen. Koski on melottu, mutta ei moneen kertaan. Ei näyttänyt houkuttelevalta.

Heti Overtimen jälkeen on vuorossa Retrospect (III?), joka on käytännössä koko joen levyinen köngäs isolla kielellä varustettuna. Kannattaa laskea kielestä. Retrospectin ja seuraavan kosken Bubugo Fallsin (III) välillä on jälleen suvanto, joka kuitenkin virtailee mukavasti.

Bubugo Falls on myös hyvin tyypillinen Niilin yläosan koski: alussa on köngäs, jota seuraa suuri aallokko. Niskalla on peliaaltoja. Kumilauttafirmat kaatavat lauttoja Bubugossa usein tahallaan, sillä reskuttaminen on helppoa mutta kokemus on varmasti vauhdikas. Bubugossakin joki jakaantuu useisiin haaroihin ja tavallisesti laskettavan kosken löytäminen voi tuottaa ensikertalaisille vaikeuksia.

Bubugossa sijaitsee myös joen ainoa varsinainen pelihontto Superhole. Näin suomalaisittain hontto on ihan ok mutta ei varsinaisesti super ainakaan matalammalla vedellä. Veden noustessa siihen ilmeisesti tulee lisää pitoa. Monet käyvät melomassa Superholea myös Bujagalista käsin autolla.

Krisse Superholessa

Bubugon jälkeen on jälleen vuorossa suvanto, jonka jälkeen kannattaa varautua rantautumaan oikealla alkavan kosken niskalla. Koski on pahamaineinen Itanda (V - VI), jonne ei kannata ajautua sokkona. Toisaalta koskea ei voi laskea kuin sokkona tai tarkemmin sanoen edellisen reissun skouttauksen perusteella, sillä ainoasta mahdollisesta skouttauspaikasta ei kajakkia enää pääse kantamaan ylös laskua varten. Juice meloi Itandan vuonna 2009 mutta tällä reissulla jätimme sen suosiolla väliin. Kumilautat laskevat yleensä Itanda alaosan, jonka voi toki halutessaan myös meloa. Alaosassa on pari jättimäistä honttoa (Bad Place ja Other Place), jotka kuitenkin huuhtelevat uimarit jossain vaiheessa lävitseen.

Kumilautta Bad Placen yläpuolella. Kuva: Tuomas Vaarala

Kuten lähes jokaisen kosken kohdalla, myös Itandassa Niili jakautuu haaroihin. Itanda on haaroista oikeanpuoleinen, keskellä on Hypoxia (VI) ja oikeassa laidassa Kalagala Falls (V). Näistä Kalagala on ehkä pienimmän kynnyksen koski, vaikka sekin on vaarallinen. Kalagala on käytännössä suuri pourover, jonka oikeassa laidassa on linja ja vasemmassa laidassa ei-edes-uimalla-pois -hontto pelottavan pitkällä takaisinvedolla. Kalagalan alapuolelta alkaa myös ns. toisen päivän melontaosuus, josta lisää alempana.

Bujagali-Itanda -melonnan jälkeen siirryimme pelimelonnan synkkyyteen (ilmaus: Sami Pyhäjärvi) alavirtaan Hairy Lemoniin. Tuomas ja Juice suorittivat siirtymän melomalla koko 45 kilometrin matkan Bujagalista Karvaiseen Sitruunaan ja me Krissen kanssa huolehdimme kamat perille Farouqin veljen Pekan kyydillä. Sitä ennen meloimme tietysti viimeisen Silverback-runin, jolla laskin Silverbackista n. 80 prosenttia katollani. Tilapeja ei tullut saaliiksi, vaikka kuinka melalla huidoin. Pitkän melonnan skippaaminen oli luultavasti hyvä ajatus ainakin siitä näkökulmasta, että olin edellisenä päivänä polttanut kämmenselkäni ja niskani aika perusteellisesti. Ohuet hanskat eivät välttämättä ole huono varuste Niilillä melovalle.

Hairy Lemon on saarella sijaitseva vain täysihoitoa tarjoava leirintäalue, joka on varsinkin melojien suosiossa. Saarella voi majoittua joko teltassa tai mökissä ja sinne tullaan veneellä joen länsirannalta. Majoituksen hintaan kuuluu kolme ruokalajia, joista aamiainen koostuu paahtoleivästä ja kananmunista ynnä hedelmistä, lounas kasvisruoasta ja päivällinen liharuoasta ja usein tuoreesta leivästä. Omaa ruokaa saarella on vaikea säilyttää, mutta talon ruokaa saa syödä niin paljon kuin jaksaa eikä nälkää siis tarvitse nähdä. Myös pikku snackseja yms. on myytävänä, mutta hintataso on huomattavasti yläjuoksun ravintoloita ja etenkin kadunvarsien pikku kojuja kalliimpi. Muutenkin saaren meno poikkeaa esimerkiksi elämän keskellä olevasta Eden Rockista: Hairy Lemon on todella siisti ja viihtyisä mutta samalla aika eristetty. Jos pitää freestylemelonnasta, rentoutumisesta ja trooppisesta lämmöstä, on se silti melko ihanteellinen lomakohde. Paikallista elämääkin toki löytyy muun muassa Nazigosta muutaman kilometrin päästä. Oma lukunsa on myös Nile Special-aallolle kerääntyvä yleisö, joka kommentoi suorituksia välillä hyvinkin riehakkaasti.

Hairy Lemon

Jessies Barn on neljän hengen mökki

Hairy Lemonissa elämä asettuu nopeasti uomiinsa. Aamupalalle noustaan yleensä kahdeksan maissa, jonka jälkeen on hyvä suunnata aamumelonnalle Club Wavelle. Lounas on yhdeltä. Ruoan jälkeen sopii pitää vähän ruokalepoa ja lueskella varjossa vaikka Finlandia-voittaja Nenäpäivää. Nile Special alkaa toimia kunnolla iltapäivällä, ja yleensä suurin osa melojista suuntaa aallolle klo 16-17 maissa. Aurinko laskee ja päivällinen tarjoillaan seitsemältä, johon melonta on hyvä lopettaa. Nukkumaan mennään kunnon urheilijoiden tavoin usein jo yhdeksän jälkeen, elleivät funnelit sitten houkuttele pidempään iltaan. Saarella ei toisin sanoen voi oikein tehdä muuta kuin meloa, laiskotella, ottaa aurinkoa, uida, lukea, kuvata, syödä ja nukkua. Käy se näinkin.

Niilin kuuluisimmat peliaallot sijaitsevat noin kymmenen minuutin melonnan päässä Hairy Lemonista ylävirtaan. Nile Special-aallon mukaan nimetyssä koskessa on lisäksi kaksi muuta peliaaltoa, joista Club Wave on parempi ja Bell Wave holtittomampi. Useimmiten surffit Bellissä ovat enemmän tai vähemmän tahattomia (lukuunottamatta Juicea).

Aalloista Club Wave toimii yleensä aamuisin, jolloin vesi on vielä alhaalla. Päivällä yläjuoksun pato (tulevaisuudessa padot) juoksuttavat enemmän vettä, jonka pinta nousee iltaa kohden. Club muuttuu ilta kohden koko ajan holtittomammaksi ja nopeammaksi, mutta on surffattavissa myös melko korkealla vedellä. Muutoin Club on iso ja melko nopea aalto, jossa onnistuvat kaikki kuviteltavissa olevat liikkeet.

Club Wabe. Kuva: Juho Vaarala

Vajda pyörähtää Clubissa

Nile Special alkaa siis toimia iltaa kohden paremmin ja myös aaltoon pääsy helpottuu koko ajan, joskin köyttä tarvitaan vielä aika korkeallakin vedellä. Apuköydellä aaltoon surffaaminen on oma taiteenlajinsa, jossa varomaton satuttaa helposti olkapäänsä. Köysipojaksi löytyy aina joku lähikylien pojista. Tapana on, että viimeinen aallolta lähtijä maksaa köysipojalle illan työstä. Yleisöä aallolla riittää muutenkin runsaasti. Välillä aplodeja saavat paikallisten melojien lennokkaat ilmaruuvit, välillä muzungujen (=valkoinen mies) epäonnistuneet yritykset päästä aaltoon. Aallolta löytyy myös asiantuntevaa valokuvauspalvelua: lähikylästä kotoisin oleva koulupoika Ivan Ngovi ottaa todella hyviä kuvia melojien omalla kalustolla pientä korvausta vastaan.

Nile Special on nopea ja pomputtava ja ilmavat liikkeet ynnä holtittomat pyörähdykset onnistuvat helposti. Tällaiselle harrastelijamelojalle aalto on kuitenkin melko huuhtova ja yleensä surffit jäävätkin pariin kolmeen härveliin. Jonon ollessa pitkä meloimmekin suomais- ja ugandalaisvoimin usein myös illalla Clubia ja jotkut hurjat jopa Belliä. Kaikesta huolimatta Nile Special on loistava peliaalto. Ei haittaisi, jos sellainen löytyisi kotinurkilta.

Ugandan ykkösmeloja Ibra Mugembe ja ilmaruuvi

Bluntti Nile Specialissa. Kuva: Juho Vaarala

Juice näyttää pohjaa

Tuomas ja clean blunt. Kuva: Ivan Ngovi

Krisse hamuilee köyttä

Surffausta Nile Specialiin. Kuva: Ivan Ngovi.

Ivan

Yleisöä aallolla. Kuva: Ivan Ngovi.

Mukavaa vaihtelua pelimelontaan tuo kakkospäivän pätkän lasku Kalagalasta takaisin Hairy Lemoniin. Neljältä melojalta kyyti aamulla Kalagalaan maksaa 60 000 shillinkiä eli noin 20 euroa. Matkaa tulee 15 kilometriä, johon mahtuu muutama nimetön koski ja neljä isompaa koskea. Kalagalan jälkeen nämä neljä koskea ovat Vengeance (III), Hair of The Dog (III), Kula Shaker (III) ja Nile Special (III). Nile Specialin jälkeen alavirrassa on vielä Malalu, jossa on myös hyvä peliaalto. Malalu vaatii toimiakseen kuitenkin niin paljon vettä, että sitä ei ole usein viime vuosina melottu.

Kaikki alaosan kosket ovat huomattavasti pidempiä ja loivempia kuin yläosan köngäsmäiset kosket. Aallot ovat isoja ja virranrajat hyökyileviä. Jokaisessa koskessa on myös peliaaltoja, joista tunnetuin (Nile Special-kosken aaltoja lukuun ottamatta) on Hair of the Dog - kosken Mutts Nutts -aalto. Mutts Nutts toimii vain matalla vedellä ja on todella nopea.

Juice Kalagalassa

Krisse Hair of the Dogin akanvirrassa

Mutts Nutts Wave

Ehdin viettää Hairy Lemonissa vain neljä päivää, sillä velvoitteet kutsuivat Suomessa. Farouqin kyydillä pääsin ongelmitta kentälle ja matkalla sain kaupan päällisiksi päivitetyn tietopaketin Ugandan politiikasta, Kampalan infrastuktuurista, Ruandan heräävästä turismista, bensan hinnasta, naisten itsenäistymisestä ynnä monesta muusta ajankohtaisesta teemasta. Tuomas, Juho ja Krisse jäivät nauttimaan tropiikista vielä viikoksi, minkä kyllä olisi helposti itsekin Afrikassa vielä viihtynyt. Seuraavalla kerralla sitten!

Kyläläisiä kaivolla automatkan varrella. Kuva: Tuomas Vaarala

Presidentinvaalien läheisyyden näkee kaikesta. Kuva: Tuomas Vaarala

Kalastaja Niilin aamu-usvassa

Auringonlasku Niilillä. Kuva: Tuomas Vaarala

Uganda osa 1: Bujagali

2011-01-20T23:22:00.008+02:00

Tuomas Bujagalin oikealla linjalla

Blogin päivittäminen Afrikan reissun jäljiltä on vähän viipynyt, mutta tässä on nyt viimeinkin jotain.

Olimme melomassa Ugandassa Valkoisella Niilillä tutun porukan eli Tuomas Vaaralan, Kristiina Anttilan ja Juho Vaaralan kanssa vuodenvaihteessa muutaman viikon. Oma matkani jäi tosin vähän muita lyhyemmäksi, sillä velvollisuudet Suomessa kutsuivat. Niilillä olisi kyllä viihtynyt helposti koko kuukauden. Vesi on lämmintä, kosket ovat suuria ja kuohuavia, luonto on kaunis ja ihmiset ovat ystävällisiä. Peliaallotkin ovat loistavia ja mikä parasta: ne toimivat koko ajan. Vaikka Bujagalin uusi pato tuhoaa osan parhaista koskista, on Ugandaan pakko luultavasti vielä palata. Onneksi kaikki peliaallot ja suurin osa koskista säästyvät padon vaikutuksilta.

Lensimme Entebbeen Helsingistä Munchenin ja Dubain kautta. Matka kului mukavasti Emirateksen viihdekeskuksen parissa Tetristä pelatessa, vaikka lentokenttäyö Arabiemiraateissa oli mennen tullen aika rassaava. Arabiankieliset kuulutukset soivat ainakin minulla päässä vielä Helsingissä. Muuten reittivaihtoehto on Suomesta Ugandaan tai muualle Afrikkaan lentävälle verrattain edullinen ja myös muutoin ihan mukava.

Entebbessä oli vastassa luottokuski Farouk, jonka kaltainen kontakti on Afrikassa kyllä arvokas. Farouk tekee paljon yhteistyötä safarituristien ja melojien kanssa, hänellä on hyvä kalusto ja ennen kaikkea hänen kanssaan sovittuihin hintoihin ja aikatauluihin voi luottaa. Aina tämä ei ole sanottua. Ihmiset yleensä ovat kyllä rehellisiä, mutta turismibisneksessä esiintyy jonkin verran valitettavaa lyhytnäköisyyttä ja helpon voiton tavoittelua. Yleensä hommat kyllä toimivat, etenkin jos hinnoista on sovittu etukäteen.

Auton pakkausta

Farouk ja Pekka viimeistelevät

Kampalan katuvilinää

Ensimmäisen viikon vietimme Bujagalissa, joka on tähän asti ollut Valkoisen Niilin melonnan ja varsinkin koskenlaskun keskus. Bujagali sijaitsee Jinjan kaupungin pohjoispuolella, vain muutaman kilometrin päässä Victoriajärvestä ja Niilin alkulähteistä. Alueella on hyvin leppoisaa ja rauhallista. Aseistettuja vartijoita on kyllä kaikkialla, sillä uskonnollisen terrorismin uhka on varsinkin kesällä 2010 Kampalassa sattuneiden iskujen jälkeen otettu vakavasti koko maassa. Myös etniset jännitteet leijuvat ilmassa etenkin tulevien presidentinvaalien edellä. Pohjois-Ugandassahan on myös jatkuva sota lapsisotilaita värväävää LRA-sissiarmeijaa vastaan, mikä nostaa valmiustasoa epäilemättä myös muualla maassa. Turistille Ugandaa pidetään joka tapauksessa afrikkalaisittain varsin turvallisena matkakohteena ainakin nykytilanteessa.

Asuimme Eden Rockissa, joka on rauhallinen leirintäalue / mökkikylä aivan Niilin rantamilla ja toisaalta kivenheiton päässä Bujagalin kylänraitista. Paikkaa ei voi kuin kehua: ruoka on hyvää, henkilökunta ystävällistä ja tunnelma leppoisa. Matkaa kylälle on vain parisataa metriä ja Jinjaankin vain muutama kilometri. Jos on melonnan lisäksi kiinnostunut paikallisesta elämästä ja kulttuurista, voi Eden Rockia varauksetta suositella. Myös alajuoksun majoitusyritykset, kuten Hairy Lemon ovat viihtyisiä, mutta samalla aika eristettyjä paikallisesta elämästä.

Kesällä valmistuva patoallas hävittää Bujagalin kohdalla olevat kosket ja tekee Bujagalista koskimelojalle vähemmän kiinnostavan paikan, mutta yhä melonta onnistuu myös täältä käsin: matka-aikaa koskille tulee autokyydillä noin 20 minuuttia. Koskenlaskuyrityksetkin säilyttävät kylässä tukikohtansa, vaikka niiden toiminta osin siirtyykin uuden padon alle. Jos ja kun itse matkustan Ugandaan uudestaan, vietän joitain öitä myös Bujagalissa.

Mökki eli banda Eden Rockissa

Näkymä Niilille Eden Rockin portilta

Piällysmies Fred grillaa uudenvuoden ruokia

Eden Rock on siisti ja rauhallinen

Lähistöltä löytyy myös paikallisten ravintoloita: hintataso on edullinen

Kylänraittia

Usein kuvattu kyltti

Aseistetut vartijat, sotilaat ja poliisit ovat tavallinen näky Ugandassa. Terroriuhka on kasvanut ja myös sisäpoliittiset jännitteet ovat todellisia. Tilannetta kiristävät myös helmikuussa käytävät presidentinvaalit.

Perhe menossa uutta vuotta juhlimaan. Myös köyhät ugandalaiset pukeutuvat mielellään mahdollisimman hyvin.

Lapset ovat lähes aina iloisia, vaikka leluja tai sirkushuveja ei juuri ole

Länsimaisen kulttuurin vaikutus alkaa näkyä: tytöt ovat opetelleet poseeraamaan

Bujagalissa tai tarkemmin sanoen naapurikylä Kyabirwassa toimii myös Soft Power Education -hyväntekeväisyysjärjestön koulutuskeskus ja terveysklinikka. Turisti voi tehdä järjestölle vapaaehtoistöitä vaikka vain yhden päivän, jos aika ei muuhun riitä. Nettisivut ovat osoitteessa http://softpowereducation.com/

Sympaattinen Tony Bourke on yksi Soft Powerin vapaaehtoisista

Niilin kosket alkavat heti Victoriajärven ja Owen Fallsin padon alapuolelta. Ensimmäinen osuus Owen Fallsilta Bujagaliin on helppoa ja pientä koskea, ja kumilautat käyttävätkin sitä tunnelmaan virittäytymiseen ja komentojen opetteluun.

Suuremmat kosket alkavat Bujagali Fallsin kohdalta, jossa Niili haarautuu useaan kanavaan. Useimmin melottavia koskia ovat äärimmäisenä oikealla sijaitsevat Ribgage (III?) ja Bujagali Falls (IV). Ribgage on vähän matala mutta muuten aika helppo koski, jonka voi meloa useasta eri kohdasta. Meistä kukaan ei siinä sen kummemmin kolistellut. Ribgagen vieressä on The Hump, jota pidetään vaikeana ja ainakin vaarallisempana. Hump on lyhyt rykäys, jossa vesi virtaa könkäästä suoraan suurta kalliota päin. Itse Bujagali on suurten könkäiden sarja, jonka linjat ovat vauhdikkaita ja mukavia. Molemmilla tavallisesti melottavilla linjoilla on suuria pintahonttoja, joista toisinaan saa meloa läpi mutta jotka eivät pidättele melojaa paria kierrosta kauempaa. Lämpimässä vedessä tunnelma on kuin vesipuistossa. Harvemmin melottuja ja myös vaikeampi koskia ovat ns. takakanavat, joista helpompia ovat Blade Runner ja Brickyard ja vaikeampia Escape Hatch ja Widow Maker.

Ribgage ja The Hump

Bujagalissa

Krisse Bujagalissa

Juho ja allekirjoittanut oikean linjan alaosassa

Bujagali on myös suosittu matkailunähtävyys ja koskessa kaatuilulla onkin aina innokasta yleisöä. Turistien iloksi paikalliset myös uivat koskessa pelkän tyhjän kanisterin varassa. Taustalla on ilmeisesti vanha uskomus siitä, että joella asuu Bujagalin henki (Spirit of Bujabald), joka joskus näyttäytyy kelluvan ihmisen hahmossa. Kosken lähellä asuu myös vanha mies nimeltään Jaja Bujabald, jonka sanotaan olevan hengen 93. personoituma. Valitettavasti emme löytäneet Bujabaldia tällä reissulla. Miehen kerrotaan sanoneen, että alue kärsii vakavasti, jos uusi pato rakennetaan.

Bujagalin jälkeen joen oikealla on 50-50 (III), joka on tyypillinen Niilin yläosan koski: alussa on iso köngäs, jonka jälkeen seuraa kymmeniä metrejä hyökyilevää aallokkoa. Korkealla vedellä koskessa on myös iso peliaalto, mutta tällä kertaa vesi ei siihen riittänyt. 50-50 -kosken jälkeen seuraa pari nimetöntä pienempää koskea, joissa myös on surffiaaltoja ja Niilille tyypilliseen tapaan helposti kaatavia virranrajoja sekä yllättävästi kaatuilevaa aallokkoa. Pian joki jälleen haaraantuu myös kanaviin, joista äärimmäisenä oikealla ovat Surf City- ja Total Gunga -kosket, mutta niitä melotaan enää harvemmin. Silverbackin kohdalle tulevan padon rakennustyöt ovat nostaneet vedenpintaa niin, että aiemmin isot ja hauskat kosket ovat jääneet suurelta osin veden alle. Vasen Ugly Sisters-kanava puolestaan on tukittu myös padon rakennustöiden vuoksi.

Nimettömien koskien jälkeen melojan eteen avautuu rakenteilla olevan padon betoniseinä, jonka oikealla puolella joki katoaa horisonttilinjan taakse. Vuorossa on Silverback (IV), jota voi hyvällä omatunnolla luonnehtia mahtavaksi koskeksi. Koski alkaa ehkä 200 metriä pitkällä jyrkällä luiskalla ja huipentuu muutaman sadan metrin massiiviseen aallokkoon. Silverback on tunnettu siitä, että siinä pystyssä pysyminen edellyttää enemmän hyvää onnea kuin taitoa. Itse taisin meloa kosken yhden kerran kaatumatta: muilla kerroilla eskimoita tuli sitten yhdestä neljään. Vaarallinen koski ei oikeastaan ole, jos meloja vain pysyy kajakissaan. Uimarille hyökyävät virranrajat ja valkoinen vesi voivat kyllä tietää ei-toivottua aikaa pinnan alla.

Monet lopettavat melonnan Silverbackin alle, josta on kätevää ottaa bodaboda-mopotaksikyyti takaisin Bujagaliin ja meloa koko osuus vaikka uudestaan. Myös alempana on hyviä koskia, mutta paluumatka Bujagaliin kasvaa ja alkaa edellyttää autokyytiä.

Juice Silverbackissa. Kuva: Tuomas Vaarala

Turvameloja Silverbackissa. Kuva: Tuomas Vaarala

Rantautumispaikat ovat aina täynnä pikkulapsia, jotka haluavat kantaa kajakkeja pientä maksua vastaan. 500 shillinkiä eli 17 senttiä on käypä taksa parin minuutin kannosta ja samalla noin neljäsosa ugandalaisen päivätulosta.

Luottokuski Kabujaavan kyydissä

Surullinen uutinen melojille, koskenlaskuyrityksille ja monille paikallisille on siis se, että koko koskiosuus Bujagalista Silverbackiin jää kesäkuussa valmistuvan uuden vesivoimalaitoksen altaan alle. Uganda saa sähköä (myydäkseen sen epäilijöiden mukaan Keniaan rikkaille yrityksille), mutta samalla paikallinen turismi ja luonto saavat vakavan iskun ja melojat menettävät joitain maailman kiinnostavimmista koskista. Voimayhtiön antaman aikataulun mukaan Silverback suljetaan rakennustöiden vuoksi jo 15. helmikuuta. Koskenlaskuyrityksille jo tämä tarkoittaa toiminnan painopisteen siirtämistä Silverbackin alapuolisille koskille, jotka kyllä sinällään ovat hyviä sekä melontaan että koskenlaskuun.

Bujagalin uusi pato, joka huuhtoo Silverbackin historiaan

Seuraavaksi: Silverbackin alapuoliset kosket Overtimesta Malaluun sekä Hairy Lemon. Tuomaksen blogista kannattaa lukea lisäkuulumisia.

Pahakurkkio: 2nd edition

2010-09-19T23:37:00.000+03:00

Miku osaa hypätä voltin

Syksyn toinen viikonloppureissu Pahakurkkiolle tehtiin syyskuun puolivälin jälkeen. Vesi oli saapuessa melko matalalla mutta nousi koko ajan; yhteensä ehkä 15-20 cm kanjonissa, mikä muuttaa Pahakurkkiolla jo koskia tuntuvasti. Vauhti ja aallot koskissa kasvoivat ja hauskaa & jännää oli.

Kuvia otin lähinnä lauantain aamupäiväsetiltä, jolloin vesi ei vielä ollut juuri ehtinyt nousta. Mukana oli uusi 80-200 mm Nikkor. Jälkeä voi katsella tuolta:

http://tanykane.kuvat.fi/kuvat/Pahakurkkio%2017.-19.9.2010/

Pahakurkkio: matalan veden sessiot

2010-08-30T21:47:00.001+03:00

Pahakurkkiolla on isoa vettä

Kalixjoen Pahakurkkio on rovaniemeläisille melkein kotikoski. Matkaa Pahikselle Rovaniemeltä tulee alle 250 kilometriä ja toisinaan melomassa käydään myös päivämutkin. Koski on siis Kalixjoessa, Pajalan kunnassa lähellä Saittarovan kylää. Alue on Meänmaan sydäntä ja suuri osa asukkaista puhuu hyvää suomea tai tarkemmin meänkieltä.

Melottavaa koskella on sen verran paljon, että siellä viihtyy helposti kolmekin päivää. Syyskylmillä on usein mukavaa vuokrata joku alueen kolmesta vuokramökistä, joissa kaikissa on myös rantasauna. Yksi mökeistä on Saarikoskella, Kalixjoen rannassa noin kilometrin verran Pahakurkkion ykköskönkäältä ylävirtaan. Muut mökit ovat Käyräjärven rannassa muutaman kilometrin päässä joelta. Mökkejä voi tiedustella läheisestä Saittarovasta Saittabodenin kaupasta, jossa myös puhutaan suomea.

Syyssesongin ensimmäinen Pahakurkkion reissu ajoittui elokuun viimeiselle viikonlopulle. Jokirannan mökki oli varattuna, joten vuokrasimme Käyräjärven Bevakarstuganin. Hinta on noin 40 eur / yö, minkä näillä keleillä kyllä maksaa mielellään. Viikonlopun lämpötilat pysyttelivät kolmen ja seitsemän asteen välillä ja vesikin alkoi olla jo melko raikasta, joten sauna lämpesi varsin ahkeraan. Melomassa allekirjoittaneen lisäksi olivat Rovaniemeltä Juho Vaarala, Kristiina Anttila, Henri Wallen ja Pasi Korkalo sekä Keminmaan ja Oulun vahvistukset Sami Pyhäjärvi ja Petteri Heino.

Bevakarstugan Käyräjärvellä

Käyräjärvi on kirkasvetinen pieni lampi

Sami meni saunaan

Vesitilanne Kalixjoessa oli lähes optimaalinen. Muutama viikko aikaisemmin vettä oli poikkeuksellisen paljon ja kuuluisa Åretsvågen -peliaalto toimi. Nyt vesi oli laskenut niin, että ykköskönkään toisen laidan peliaalto (kosken oikeassa laidassa) toimi hyvin ja Åretsvågenin kohdalle matalammalla vedellä tuleva honttokin oli vielä hyvä, ei siis liian matala. Oikean laidan aalto on nopea ja jyrkkä ja tekijämies läväyttää siinä varmasti kaikki härvelit ja isosti. Vähemmälläkin taidolla aallossa voi blunttailla ja tehdä voltteja jne., kunhan refleksit ovat kohdallaan. Kolmoskönkäässä eli S-mutkassa oli tällä vedellä (=melko normaali kesävesi) holtiton honttoaalto ja myös Newbieaalto sen alapuolella toimi ihan hyvin.

Juice surffaa hontosta isoon aaltoon päin

Krisse pyörii aallossa

Juho kolmoskönkään eli S-mutkan hontossa

Pahakurkkio on oikeastaan seitsemän köngäsmäisen kosken sarja, jolle tulee pituutta kaikkiaan 3-4 kilometriä. Könkäistä kolme ensimmäistä ovat helpompia, ehkä luokkaa III. Käymättömän kannattaa tsekata myös nämä kuitenkin etukäteen, sillä varsinkin kakkosessa ja kolmosessa on myös kierrettäviä honttoja ja matalia kivikoita. Pääväylä on isoaaltoista koskea, jota on mukava laskeskella.

Melonnan voi halutessaan lopettaa kolmoskönkään eli S-mutkan jälkeen suvantoon. Suvannolta on joen lähellä koko matkan kulkevalle tielle matkaa vain noin 400-500 metriä.

Alempana ei ole juuri pelipaikkoja, mutta alaosa on muuten ehdottomasti laskemisen arvoinen. Isommalla vedellä kosket paisuvat jättimäisiksi ja hontot talon kokoisiksi. Kesävedelläkin vauhtia riittää ja ison veden tuntua saa mukavasti.

Suvannon jälkeen kohisevan neloskönkään voi laskea joen keskeltä olevan saaren kummalta puolelta tahansa. Saaren vasen puoli on matala ja kivinen mutta melottavissa. Oikealla puolella on leveä ja vaarallinen hontto, mutta sen voi ohittaa melomalla aivan saaren kylkeä viistäen.

Neloskönkäältä matkaa koko Pahiksen vaikeimpaan koskeen eli viitoskönkääseen on ehkä 200-300 metriä. Tällaisella matalahkolla vedellä viitosen voi sniikata oikealta. Nelosen jälkeen on silloin lossattava heti oikeaan rantaan, josta rosvoreittiä pääsee skouttailemaan.

Isommalla vedellä vesi virtaa niin nopeasti, että joen oikeaan laitaan ei oikein pääse, jolloin kannattaa rantautua skouttamaan vasemmalle viitoskönkään yläpuolelle. Isommalla vedellä viitosköngäs on nimensä mukaisesti vempulaa eli V-luokan ISOvetistä koskea, jonka vesi on paineista ja jonka päävirrassa on erittäin synkän näköinen hontto. Matalammalla vedellä paineisuus vähenee, mutta silti keskilinja on pyörteinen ja hyvin vaikea.

Matalammalla vedellä viitoskönkään voi sniikata oikeasta laidasta.

Päävirran hasardit eivät näy kuvassa.

Krisse viitoskönkään honton kohdalla

Henri ihailee kaukaisuudesta viitosen honttoa

Viitoskönkään jälkeen joki laskee alaspäin mukavana aallokkona, kunnes katoaa horisontin taakse kuutoskönkääseen. Kuutonen ja seiska ovat käytännössä yhtä ja samaa suurta koskea. Vaikeus on luokkaa IV ja ennakkotarkistus on lähes pakollinen. Molemmat könkäät voi skoutata joen vasemmalta rannalta kallion päältä.

Kuutonen on matala ja nopea luiska, jossa vettä on ensin ehkä kymmenen senttiä ja sitten luiskan alla päälle kaatuu 2-3 ehkä parimetristä diagonaalia. Mahdollisten eskimoiden tekoon on aikaa (matkaa) noin satakunta metriä, jonka jälkeen joki putoaa koko virran levyisenä seiskakönkäänä 1,5 - 2 metriä alaspäin. Kuutosen luiskassa on keskellä selvä leveä kieli ja seiskassakin yleensä kaksi tai kolme kieltä, joista könkään hontot voi ohittaa.

Koko porukan lasku oli oikein tapahtumarikas: laskin itse ensin alas ottamaan kuvia ja täräytin suurpiirteisesti kuutoseen ehkä viisi metriä sivussa linjalta. Selvisin tilanteesta tukia ottamalla, vaikka mela raapikin pohjaa pitkän matkaa. Juice laski kuutosen oikeasta laidasta ja tutki tullessaan myös pohjakiviä. Muu porukka laski sitten jonossa, joka levisi palloksi tahattomien surffien ja eskimoiden myötä. Uimarina koskesta tuli kuitenkin lopulta vain yksi meloja, kun booffi uimalla-pois-honton yli ei irronnut. Hieno lasku ja hienoja kokemuksia!

Juice etsii nousulohia

Ei näkynyt

Tästä se lähtee

Koskimelojan tulee hallita vaihtelevia melonta-asentoja

Henri peittää melalla silmät ettei näkisi edessä olevia kauheuksia

Krisse ja Sami loppupössyssä

Koskimelonnan ihanuutta

Mielessä jo bootie beer

Kokeilin reissulla myös Nikon D90:n videokuvausominaisuuksia. Valitettavasti illalla kuvaillessa valoa ei enää oikein ollut, eikä ominaisuuksia päässyt testaamaan hyvissä oloissa. Alustavana konkluusiona voi sanoa kuitenkin sen, että kuvausaikaisen automaattitarkennuksen puute ja 24 fps -frame rate rajoittavat kameran käyttömahdollisuuksia melko paljon. Esimerkiksi pelimelontaa sillä voi silti ihan hyvin kuvailla ja kyllä se hätätapauksessa muutenkin käy videokamerasta, kunhan on tarkennuksen kanssa tarkkana. Itselleni video-ominaisuuksilla ei ole kovin suurta merkitystä, sillä ostin kameran nimenomaan stillkameraksi.

Testin tuloksia: http://vimeo.com/14554975

Tuomaksen aikaisempi video Åretsvågenilta, joka vaatii siis paljon enemmän vettä: http://vimeo.com/14007374

Eskimokäännöksen vaaroista

2010-08-19T23:59:00.000+03:00

Taas on mela korkealla!

Melontakursseja pitäessäni olen tavannut jankuttaa siitä, että tukia otettaessa melan varsi ei saa nousta otsaa korkeammalle. Melan lapaan kohdistuvat voimat varsinkin virtaavassa vedessä ovat suuria ja jos kädet ovat korkealla pään yläpuolella, eivät ne keski- ja ylävartalon tuen puuttuessa jaksa pitää melaa stabiilina. Veden vetäessä melaa hallitsemattomaan suuntaan voivat olkapäät vaurioitua joko välittömästi tai pidemmän ajan kuluessa. Kiusauksen paikkoja tekniikkavirheseen voivat olla esimerkiksi pikaiset ylätuet, sivusurffin opettelu aallossa ja takakannen eskimon teko.

Tyypillisimpiä tästä tekniikkavirheestä johtuvia vammoja ovat kiertäjäkalvosimen vammat ja varsinkin supraspinatus- ja infraspinatus- lihaksien vauriot, jotka syntyvät melonnassa usein pidemmän rasituksen seurauksena. Näitä on ollut lähes jokaisella tuntemallani koskimelojalla jossain vaiheessa, lievempänä tai voimakkaampana. Olkapää voi voimakkaassa ja yllättävässä vedossa mennä myös kokonaan sijoiltaan, niinkuin parille tuttavalle on käynytkin.

Ylpeys käy usein lankeemuksen edellä ja niin myös tässä tapauksessa. Trollilla heinäkuussa tein väsyneenä lähes oppikirjamaisen virheen ja loukkasin olkapäätä eskimoa tehdessä. Tapahtumasarja alkoi, kun tein volttia Paltvalsenin yläpuolisessa vinossa aallossa ja kaaduin jo ponnistusvaiheessa oikealle.

Tästä kaikki alkoi: Sami ja voltti Paltvalsenin yläpuolisessa aallossa

Olin veteen tullessani valmiiksi kajakin sivulla mela kasvojen edessä. Jatkoin liikettä takakannen kautta oikealle päin ja samalla työnsin ilmeisesti vasenta kättä liian korkealle pään yläpuolelle. Suunnilleen puolivälissä eskimoa - kun olin takakannen kohdalla selkä takakantta vasten - vasemmasta olkapäästä kuului rusahdus ja tuntuihin siinä pientä kipuakin.

Rusahduksen jälkeen tein "tavallisen" eskimon ja kelluin rantaan. Pienen venyttelyn jälkeen kokeilin vielä surffausta, mutta käsi ei tuntunut oikein toimivan, joten luovutin ja meloin (mikä fiksu veto) takaisin leiriin, jonne hädin tuskin pääsin perille. Kylmähoito oli tässä vaiheessa tietenkin jo myöhässä, mutta yritin paikkailla vaurioita ja valmistauduin jo henkisesti siihen, että melonta loppui tältä erää tähän - sen verran kipeäksi olkapää kävi. Aamulla käsi ei noussutkaan sitten enää lantiota korkeammalle, joten pakkasin kamat ja ajelin yhdellä kädellä koti-Suomeen lääkärin pakeille.

Ortopedin arvio oli, että "solisnivelessä on tapahtunut dislokaatio ja sitten on mahdollinen slap eli labrumissa häikkää". Jaa. Selvä homma. Eikun kuviin vaan.

Vamman laatu paljastui sitten magneettikuvista. Lapaluun olkalisäkkeen ja solisluun välissä oleva solisnivel tai AC-nivel oli tosiaan käynyt vähän pois paikoiltaan ja repeytynyt osittain irti nivelsiteistä. Solisluun päässä oli pieni murtuma. Molempiin vaurioihin oli kerääntynyt kudosnestettä. Lisäksi oli slap: labrum eli lapaluun nivelpintaa ympäröivä rustovalli oli hieman repeytynyt. Ympäröivät lihakset, esimerkiksi supraspinatus, olivat vähän revähdelleet. Kuvissa tämä näytti mm. seuraavalta:

Nivelvamma näkyy ylemmän nivelen pään epätasaisuutena

Solisluussa on pientä damagea

Lihasrevähtymätkin näkyvät kuvissa

Vaurioitunut nivel on coracoidin (lapaluun olkalisäke) ja claviclen (solisluu) välinen nivel. Tässä kuvassa näkyy hyvin myös labrum, joka kuulemma repeää usein olkavammojen yhteydessä.

Kiertäjäkalvosimen lihakset. Nämä paukkuvat ja rutisevat urheilussa yleisesti. Melonnassa vaurioituu usein supraspinatus, jota solisluu pääsee helposti painamaan. Vasemmassa kuvassa näkyvät hyvin nuo solisluun ja lapaluun väliset nivelet.

Kuviin pääsin vasta noin kuukausi (!) onnettomuuden jälkeen. Ortopedin kanssa tilannetta pohdittiin alkuviikosta, ja tuomio oli melonnan kannalta vapauttava: ei leikkausta, ei kuntoutusta eikä urheilurajoituksia, kunhan ei nyt suorastaan rasita vammakohtia tarpeettomasti. Kuntoutuksesta ei vammoihin juuri olisi hyötyä, ja leikkaus on tarpeeton, sillä noin pienet nivel- ja luuvammat paranevat itsestään ajan kanssa kuten todennäköisesti myös labrumin vamma.

Hyvä lääke koko järjestelmän suojaamiseksi on kuulemma lihasmassan lisääminen, joten ei muuta kuin kuin puntille talvikaudeksi sitten. Melonnan syyskausi siis jatkuu, mutta ehkä toistaiseksi hieman tavallista varovaisemmissa merkeissä.

Summa summarum: vamman laatu oli ehkä yllättävänkin paha siihen nähden, että mela ei jäänyt mihinkään kiinni enkä vammahetkellä ollut edes aallossa tai hontossa vaan aaltojen välissä. Vaurion laatu viittaa siihen, että lapa on ollut pään yläpuolella voimapuoli alavirtaan - ei siis pohjaan - päin. Sitten lapa on osunut satunnaiseen ja voimakkaaseen vastavirtaukseen ja koko olkapaketti on liikahtanut alaspäin. Jos mela olisi ollut alempana, olisivat ylävartalon lihakset varmasti estäneet vaurion. Ei se turhaa natinaa siis ole. Siihen saa olla tyytyväinen, että vakuutukset olivat kunnossa. Muuten olisi tullut kalliiksi.

Mutta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja silleen: syysreissu Pahikselle on ohjelmassa seuraavaksi.

Kultaa ja kunniaa SM-kisoista

2010-08-08T16:58:00.001+03:00

Miku otti omansa SM-kisoista

Pohjoisen melojat menestyivät vuoden 2010 freestylen SM-kisoissa hienosti. Roimeloon sisarseuran Tornion seudun melojien Mikael Lantto voitti miesten sarjan hienolla viimeisellä runilla, joka tuotti 580 pistettä. Finaali oli ollut kovatasoinen ja kärkikolmikko oli kokonaisuudessaan melonut maailmanluokan suorituksia, vaikka pisteet eivät nousseetkaan aivan MM-kisojen kärjen tasolle. Hopeaa otti Tuomas Kaukola ja pronssia Tuomas Kuronen eli kärkikolmikko koostui Suomen freestylen kestomenestyjistä. Tulevaisuuskin näyttää hyvältä, sillä vielä myös junioreissa kilpaileva Juuso Karttunen meloi hienosti ja sijoittui miesten finaalissa neljänneksi.

Upean suorituksen teki myös ensimmäisiin SM-kisoihinsa osallistunut Rovaniemen Melojien Kristiina Anttila, joka nappasi naisten sarjassa hopeamitalin. Krissen finaalisarja koostui spinnistä ja voltista. Neitikosken aalto on joskus volttiin vähän kinkkinen, sillä keulan upottaminen suhteellisen loivaan vastamäkeen voi olla hieman haastavaa. Parhaiten se onnistuu vähän sivuttain vippaamalla. Hienoa, että upotus onnistui oikeassa paikassa, SM-kisojen finaalisarjassa. Naisten Suomen mestaruuden voitti näyttävästi melonut Mariaana Terni ja pronssia otti Paula Suurseppä.

Miesjunioreissa mestaruuden voitti Juuso Karttunen ja toiseksi tuli Teemu Väliahdet. Pronssin meloi Vili Volotinen.

Onnittelut menestyjille. Mitalikahvit on keitetty, ilotulitusraketit viritelty ja ilmavoimat ovat passissa ylilentoa varten.

Hopea on voitettu mitali, sanoo Krisse

Norjan kuvat

2010-08-02T13:50:00.001+03:00

Täältä löytyvät Norjan reissun kaikki kuvat: http://tanykane.kuvat.fi/kuvat/Norja%202010/

Videota Norjasta

2010-07-27T13:13:00.002+03:00

Tuomas on saanut valmiiksi Norjan videon editoinnin: http://vimeo.com/channels/nordickayaking#13649289

Komeaa!

Paraselva: hike and shoot

2010-07-23T19:44:00.003+03:00

Paraselvan triplaroppi; "Renfossen"

Paraselva on Mikun otsikkoa (http://freestylemelonta.blogspot.com/2010/07/pohjois-norja-parasjoki-hike-and-huck.html) mukaillen todellinen hike-and-jotain -paikka. Omalla kohdallani tämä tarkoitti kävelyä ja valokuvausta upeissa maisemissa.

Paraselva on yksi Signaldalselvan ylähaaroista ja vettä melontaan riittää vain sulamisaikaan. "Melonta" on syytä kirjoittaa lainausmerkkeihin siinä mielessä, että joki on suurelta osin erittäin vaikea tai laskukelvoton. Monet dropit ovat karkeasti luokkaa 5+ - 6 ja vielä useammat täysin laskukelvottomia. Täysin laskukelvoton joki ei ole; sen viimeisellä viidellä kilometrillä on muutama vaikea mutta hieno laskettava droppi ja jonkin verran laskukelpoista koskea. Vähän väliä laskun keskeyttävät koko joen peittävät siivilät tai seinät, johon putoukset syöksyvät. Täällä kannattaa katsoa tarkkaan, mitä tekee.

Paraselva on esteinen

Paraselvan "melontakelpoinen" osuus alkaa noin 3-5 kilometriä ennen siltaa, jolla tie ylittää joen ja jonka jälkeen virta muodostaa yhdessä toisen laskujoen kanssa Signaldalselvan. Viimeinen kaksi kilometriä on Tuomaksen ja Juhon (Vaaralat) arvion mukaan ehkä noin II-luokan koskea. Sen yläpuolella joen luonne onkin sitten ihan toisenlainen.

Mahdollisen laskuosuuden aloittaa tripladroppi, jonka ylin putous näytti joka suhteessa liian vaikelta (tämänkin dropin yläpuolella näytti kauempaa katsottuna olevan potentiaalisia jyräytyksiä, mutta viitseliäisyys ei riittänyt skouttailuun). Matkaa dropille on tien pään parkkipaikalta mönkijäuraa pitkin rapeat kolme kilometriä. Nousua matkalla tulee noin parisataa metriä. Vasemmalla ylävirtaan mentäessä kohoaa mahtava Paras tai norjalaisittain Barras, joka tunturi on Taiskan Haltin häät-kappaleen pahamaineinen velho. Muut laulun sankarithan ovat ruotsinmaan tumma Peltsa ja Suomen Saana, joka oli Peltsan morsian. Barraksen taikomien jäiden alle jäädessään nämä jättiläiset muodostivat nykyiset suurtunturit.

Jokea katsellessa Barraksen voi helposti kuvitella olleen kiukkuinen velho, paikallinen Saruman. Laskukelvottomat osuudet ovat todella laskukelvottomia: monet putouksista ovat erittäin kivisiä ja siivilöitä on siellä täällä.

Runollisesta asemasta ja vaikeista koskista huolimatta tai juuri sen vuoksi Miku (Mikael Lantto) päätti laskea yläosan tripladropista kaksi alempaa osaa. Ensimmäinen kahdesta oli hienon näköinen puhdas putous, jonka taakse jäi selvä huone. Me muut jätimme dropin melomatta siitä syystä, että altaasta oli vaikea tai mahdoton päästä pois melomatta viimeistä droppia, joka tippuu suoraan ikävän näköiselle kivipöydälle. Miku laski molemmat dropit onnistuneesti. Kivipöydälle kajakki tuli juuri aiotussa noin 45 asteen kulmassa, jolloin pöytä ei pysäyttänyt menoa mutta laskijankin selkä säilyi yhtenä kappaleena. Hurja jyräytys.

Tuomas "Hulk" Vaarala punnertaa kajakkia selkään

Miku ja Teemu Väliahdet lähdössä matkaan

Juice punnertaa

Renfossen näkyy noin kolmen kilometrin kävelyn jälkeen

Ylimmäinen droppi

Keskimmäinen droppi

Keskimmäisen dropin allas

Alimmainen droppi, joka tippuu pöydälle

Juice ja Teemu suunnittelevat

Miku keskidropissa, Juice safetyna

Miku alimman dropin niskalla

Kohta osuu

Jackson otti itseensä pikku lommon verran

Mikun laskema droppi sai nimekseen Renfossen kolmen poron mukaan, jotka kelluivat akanvirrassa ykkös- ja kakkosputouksien välillä. Porot olivat paenneet mahdollisesti ahmaa tai yrittäneet muutoin ylittää jokea ylävirrassa väärässä paikassa.

Kuolleet porot lahjoittivat nimensä dropille

Renfossenin alapuolella oli myös puhdas putous, mutta sen lähestyminen oli Paraselvalle tyypilliseen tapaan hyvin vaikea. Droppi jäi toistaiseksi odottamaan ensilaskuaan.

Parin päivän takaisen skouttauksen satona joelta löytyi kaksi muutakin mahdollista jyräytystä, joista keskimmäinen nimettiin yläpuolella parveilevien kotkien mukaan Örnfosseniksi ja alimmainen pystysuuntaisen ja möyhyävän honton mukaan Kieputtimeksi. Mikun aikeissa oli lähtiessä laskea sekä Örnfossen että Kieputin. Örnfossenin Tornion hurja laskikin, mutta Kieputin jäi odottamaan kieputettavia toiseen kertaan. Kieputtimen alun oli muodosti vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle kääntyvä ränni, jossa vesi kaarsi sileää kalliota vasten kuin Jukuparkin Villijoessa, joskin vähän suuremmalla volyymilla. Rännin jälkeen joki ahtautui itse kieputtimeen eli villin näköiseen honttoon, joka näytti pyörittävän vettä vähän joka suuntaan ahtaassa slotissa.

Örnfossen on kaksiosainen putous, jonka lähestyminen on vaikea. Yläpuolella on lähes laskukelvotonta kivistä koskea. Kajakin saa kuitenkin vesille noin viisi metriä ennen ensimmäistä droppia, joka on kanjoniin ahtautuva, ahdas ja paineinen köngäs. Keskellä niskaa on kivi, joka jakaa joen kahteen ehkä metrin levyiseen linjaan. Tämän jälkeen joki putoaa vapaasti kymmenisen metriä. Mikun lasku meni hienosti ja hymy oli herkässä.

Niskalla

Miku droppaa Örnfossenia.

Kyllä naurattaa

Örnfossenin jälkeen Mikunkin paukut olivat vähissä ja minulla ja Teemullahan ei kajakkeja ollutkaan mukana; keskityimme kuvaamiseen ja turvamiestouhuihin. Sen sijaan Tuomas ja Juice päättivät laskea Örnfossenin alapuolisen osuuden Kieputtimelle ja siitä eteenpäin take-outiin, jollaisena palveli Parasjoen yli menevä siltä. Välikosket olivat olleet vaikeita ja esteisiä ja välillä oli myös pari portagea; nähtävästi pätkää ei ilman noita suuria droppeja kannata kantaa melomaan - tietysti kaikki on suhteellista ja Parasjoki on kyllä mahtava vaikka vain maisemakohteena.

Harmistunut koskimeloja etsii melottavaa, takana Barras

Tähän päättyy lyhyen Norjan reissun blogikuvailu; seuraavaksi palaan arkeen. Tarjolla on kuvausta muun muassa Trollilta ja Kelokurkkiolta.

Tamokdalen

2010-07-14T00:24:00.002+03:00

Miku Tamokin luiskassa

Signaldalselvan jälkeen melontavuorossa oli Tamokelva Tamokdalenissa, joka on tuttu monelle suomalaiselle laskijalle ja kiipeilijälle. Alueella on lukuisia klassikkolaskuja vapaalaskijoille ja jääputouksia kiikkumiehille ja -naisille. Tamokdaleniin on Kilpisjärveltä matkaa noin 90 km ja Signaldalenin melontaleiristämme ehkä 20-30 km. Laakso on parikymmentä kilometriä sisämaassa ja sen joet laskevat vedet Balsfjordiin ja vedenjakajan länsipuolella läntisempiin vuonoihin.

Koskimelojille Tamokin alue lähimaastoineen tarjoaa karkeasti kahdenlaisia vaihtoehtoja: pari helppoa tai keskivaikeaa jokea ja sitten runsaasti jämäkkää ja erittäin jämäkkää. Paria kruksia lukuunottamatta helppo mutta sopivalla vedellä erittäin mukava pätkä on Tamokelva, jonka me meloimme. Vaikeampi mutta silti ns. inhimillinen joki on Rostoelva, josta löytyy myös haastavampia kohtia. Rostoa ei päästy melomaan, sillä sortuma oli tukkinut tien eikä paikalle päässyt autolla.

Käymätön korpimaa - osioon Tamokissa kuuluu esimerkiksi Nordkjoselva, joka on alaosastaan läheltä vuonoa tasaista lohijokea mutta jossa on komea ja haastavan näköinen kanjoni ylempänä. Skouttasimme kanjonia, josta löytyi joitakin jyrkkiä luiskia ja muuta kiinnostavaa. Haasteelliseksi pätkän teki keskellä laskuosuutta jyrisevä putous, jolla on korkeutta niskalta silmämääräisesti arvioituna järkyttävän paljon ja joka putoaa lähes suoraan kallioseinään. Tämä monsteri tekee yläosan luiskien melomisestakin melko kuumottavaa, sillä akanvirtoja on vähän ja kosket vaikeita. Toistaiseksi Nordkjoselva jäi melomatta, vaikka myös putouksen jälkeinen kanjoni näytti kaukaa katsottuna hienolta.

Tamokdaleniin ajettaessa käännytään E6-tieltä 87-tielle rapean 10 kilometrin päässä Storfjordista, jos siis tullaan Skibotnin suunnasta. 87-tietä ajetaan, kunnes oikealla puolella liplattaa Dapmotjavri, joka sijaitsee vedenjakajalla. Mainittu Nordkjoselva on vedenjakajan yläpuolella ja virtaa siis pohjoiseen. Dapmotjärveltä jatketaan eteenpäin, ja erittäin karkeasti arvioiden alle kymmenen kilometrin päässä järveltä Tamokelva näkyy tielle vasemmalla puolella. Put-in on lähellä ensimmäistä joen ylittävää siltaa. Jos joki näkyy, on put-in luultavasti jo jäänyt taakse. Laskupätkä on valitettavan lyhyt ja take-outiin on matkaa tietä pitkin vain 2,5 kilometriä. Hyvä take out on seuraavan joen yli menevän sillan kohdalla. Tässä kohden joki on jo leveää somerikkoa.

Laskupätkä alkaa sillan kohdalta könkäillä ja mutkittelevalla koskella. Noin 200 metrin päässä on vaikean näköinen tupladroppi. Tämän jälkeen joki kääntyy jyrkästi vasemmalle ja laskee alas kallioseinää 30-40 metriä pitkänä luiskana, joka putoaa arviolta 15-20 metriä. Veden vauhti luiskassa on valtava ja sen alla on melkein koko joen levyinen hontto. Luiska oli tiettävästi aiemmin melottu norjalaisten melojien toimesta, mutta muuta tietoa paikasta ei ollut. Luiskan alapuolisen koskiosuuden ovat sen sijaan varmuudella meloneet aiemmin ainakin hra Sutinen ja Tuomas ja Juice. Yläpuolista osuutta sillalta luiskalle ei välttämättä maksa vaivaa meloa ainakaan jos ei halua laskea luiskaa, sillä osuus on varsin lyhyt. Luiskalle menee tien levikkeeltä myös polku, jota pitkin kajakki on helppo kantaa joko sen ylä- tai alapuolelle.

Tulimme paikalle tietysti juuri luiskan vuoksi, jonka Miku ja Juice halusivat meloa. Paikan päällä myös Teemu päätti laskea möläyksen. Itse arvioin ja aprikoin aikani honton äärellä ja lopulta totesin, että tänään toimin kuvaajana ja ohjaajana. Revanssin mahdollisuus jäi roikkumaan ilmaan. Mahdollisesti paikalle pitäisi koittaa vääntyä vähän pienemmällä vedellä, jolloin honttokin lienee pienempi.

Juice jyräyttää - sliden koko ei näy kuvasta oikeastaan ollenkaan

Poikien laskut menivät hienosti, joskin jokainen haki vauhtia takaisinvedosta ja joen pohjan suunnalta. Hontto oli lopulta kohtuullisesti purkava ja vauhti riitti työntämään melojat siitä läpi. Teemun lasku oli sikäli mielenkiintoisin, että laskijaa ei oikeastaan luiskassa näkynyt. Punainen kajakki ja musta meloja katosivat yläpuolella kuohaan ja putkahtivat taas esiin honton alta. Samaa todistavat valokuvat, joissa koski on tyhjä, vaikka Teemu varmasti on luiskassa.

Teemu vielä näkyvissä luiskan niskalla

Valokuvauksen kannalta luiska oli haastava: se oli niin suuri, että kuvia olisi ollut hyvä ottaa myös kauempaa tai sitten superlaajakulmalla, jota ei tietysti ollut. Ongelmia oli erityisesti videon kanssa. Tarkoitukseni oli kiivetä köyden kanssa vastapäisen kallion puoliväliin kuvaamaan, mutta pahdassa oli huuhkajan pesä, eikä lintu pitänyt lähentymisyrityksistämme. Jätin pesän siis rauhaan ja tyydyin kuvaamaan kosken tasalta.

Luiskan alapuolinen koskiosuus oli yksi mukavimmista river running-pätkistä, joita olen melonut. Pätkä oli hyvin helppo, ehkä kolmosta, mutta yhtä aikaa se oli mutkikas ja vauhdikas. Osuus on harmittavan lyhyt, ehkä noin 1,5 kilometrin mittainen, mutta sitä hienompi. Jos iso luiska ei kiinnosta, kannattaa alaosa joka tapauksessa meloa, jos alueella liikkuu. Eri asia on, kannattaako lyhyen pätkän vuoksi ajaa paikalle kovin kaukaa.

Luiskan jälkeinen osuus on helppoa ja mukavaa laskettelua

Nytkö se jo loppui

Illalla leirissä pääsimme todistamaan vielä erikoista tapausta, kun reilusti talon kokoinen kivi tulla jyristeli alas vuoren seinää yli kilometrin korkeudessa. Lopulta kivi putosi pystysuoraan rotkoon ja jysähti sen pohjalle eikä vierinyt näin illallisrauhaamme häiritsemään. Kivi oli meistä ehkä kahden kilometrin päässä mutta näkyi varsin selvästi - oletettavasti se oli verrattain suuri.

Vuoret kaatuvat päälle

Seuraavaksi: Paraselva: Renfossen, Ornfossen ja Kieputin

Signaldalselva

2010-07-09T16:44:00.003+03:00

Maisemat ovat komeat

Signaldalselva virtaa nimensä mukaisesti Signaldalenin laaksossa parikymmentä kilometriä Skibotnista länteen. Joki muodostuu Stordalselvasta, Paraselvasta ja pienemmistä tunturipuroista, jotka laskevat vuorten vedet laaksoon ja edelleen Signaldalenia pitkin Jyykeänvuonoon, kuten suomalainen nimi kuuluu.

Joki on pääosin hyvin helppo, kosket ovat enintään luokkaa I-II ja suvannotkin virtaavat mukavasti. Kokonaisuudessaan Signaldalselva soveltuisikin myös retkimelontaan vaikka siten, että vesille lähdettäisiin Paraselvan jyrkän koskipätkän lopusta, josta voi meloa vuonolle saakka. Matkaa tulee ehkä 20-30 km ja mahdollisesti kannettavia vaikeampia koskipätkiä on vain kaksi; Kavlefossen ja Sagfossen.

Koskimelojaa kiinnostava osuus joessa on juuri noin 6 kilometrin mittainen pätkä Kavlefossenin ja Sagfossenin välillä. Hyvä put-in on Kavlefossenin yläpuolella, jossa auto kannattaa jättää pienelle levikkeelle. Levikkeeltä on matkaa joelle noin 150 metriä pusikon läpi. Kosken voi skoutata ennen put-iniin ajoa sillalta, joka menee Kavlefossenin yli noin 300-400 metriä put-inista alavirtaan.

Laskupätkän aloittaa siis Kavlefossen, joka on noin kilometrin mittainen III-IV -luokan koski, lähempänä kuitenkin kolmosta vähän vesitilanteesta riippuen. Meloimme koko pätkän kahteen kertaan, joiden välillä joen pinta leirin kohdalla alempana oli noussut noin 20 cm. Kavlefossenissa vesi oli vastaavasti noussut ehkä 40 cm, sillä kosken kohdalla joki kapenee ja suuret kivet pakkaavat vettä ahtaampiin väyliin. Koski on melko esteinen, mutta laskulinja aluksi vasemmalla ja sitten keskellä on selvä ja helpohko. Varsinkin veden noustua koski oli mukavan vauhdikas ja aallot suuria ja hyökyileviä. Eskimoitakin vääntelin, mutta isompia pää-alaspäin-kiveä-vasten - kokemuksia ei tullut.

Juho Vaarala Kavlefossenin lopussa

Kavlefossenin jälkeen joki rauhoittuu pieneksi I-II -luokan koskeksi, jota jatkuu ehkä 1,5 kilometrin verran. Tämän jälkeen seuraa noin 1,5 kilometrin suvanto, jossa kristallinkirkas vesi virtaa vauhdilla eteenpäin.

Suvannon päättää pieni koski, jonka jälkeen joki katoaa horisonttilinjan taakse Sagfosseniin. Sagfossen on vesitilanteesta riippuen ehkä IV - IV+ (ISOLLA vedellä jopa V) - luokan koski, joka kannattaa ilman muuta käydä skouttaamassa. Jos vertauksia esimerkiksi Suomen greideihin haluaa tehdä, on Kavlefossen ehkä Kuusamon Aallokkokosken tasoa, kun taas Sagfossen on luokkaa tai isolla vedellä kahta jämäkämpi. Koskessa on joitakin pahoja undercutteja ja myös jonkinlainen siivilä tai oikeastaan pinnipaikka, joista esteistä osa on päävirrassa. Tällä reissulla vettä oli paljon ja Sagfossen oli melko haastava. Linjat koskessa eivät sinällään ole kovin hankalia, mutta vesi on paineista ja undercutit ja muutamat hontot luovat melontaan kuumottavaa tunnelmaa. Pienemmällä vedellä Sagfossen on ilmeisesti huomattavasti helpompi ja aikaa liikkeisiin on paljon enemmän.

Sagfossen alkaa jyrkästi oikealle kääntyvällä mutkalla, jonka takana on keskellä päävirtaa iso kivi. Tämän jälkeen joki tippuu alaspäin könkäänä, jonka oikeassa laidassa on potentiaalinen pinnipaikka. Aallot ovat suuria ja vesi hyökyävää. Könkään jälkeen joki rauhoittuu hetkeksi ja myös rantautuminen on mahdollista. Seuraavaksi koski kääntyy 90 astetta vasemmalle. Linja on tässä kohtaa erittäin esteinen ja kivinen ja pienen könkään jälkeen päävirta painaa melojaa kohti kahta suurta kiveä, joissa molemmissa on ikävän näköinen undercut. Alaosa on ehkä yläosaa helpompi mutta myös potentiaalisesti vaarallisempi. Itse jätin yläosan väliin mutta meloin alaosan. Linja oli ennakoidun hankala, mutta onnistuin välttämään undercutit kuitenkin melko helposti.

Vasemman mutkan jälkeen Sagfossen jatkuu noin 1-1,5 kilometrin verran hauskana ja jatkuvana III-luokan koskena, jossa on runsaasti hienoja pikku booffipaikkoja ja muuta mukavaa. Koski päättyy maantiesillan luo, jossa on myös hyvä leiripaikka. Kokonaisuudessaan tässä Signaldalenin "peruspätkässä" on selvää pohjoisen helpomman klassikon ainesta, joka sopii monenlaisille melojille. Suosittelen.

Sagfossenin ensimmäinen köngäs pienemmällä vedellä. Kuva ei tee oikeutta koskelle.

Teemu Väliahdet ja Juho könkäässä

Mikael Lantto Sagfossenin alaosassa. Undercutit ovat kivissä vasemmalla rannalla.

Teemu Sagfossenissa

Sagfossenin väliallas

Leiripaikka take-outin kohdalla on komea.

Seuraavaksi: Tamokelva

Rovvajohkka

2010-07-08T17:01:00.001+03:00

Rovvajohkkan melkein kliini putous

Kesän ensimmäinen lyhyt Norjan reissu on reissattu ja melottu. Viiteen päivään mahtui kohtuullisesti melontaa mutta myös uusien jokien tutkimista, kuvaamista ja turvamiehenä toimimista. Reissu suuntautui Pohjois-Norjaan Skibottenin alueelle ja edelleen Signaldaleniin ja Tamokdaleniin. Tuomas, Juice, Miku ja Teemu jatkoivat matkaa vielä eteenpäin ja kuvia ja videoita etelämmästä on luvassa epäilemättä myöhemmin. Myös reissun alkuosalta on hienoa videomateriaalia, joka saapuu elokuvateattereihin near you, kunhan kameramiehet palaavat koto-Suomeen. Saattaa olla, että saan jotain näytteitä videoista editoitua jo aiemmin.

Puran reissun satoa omalta osaltani tänne joki kerrallaan; ensimmäisenä on vuorossa Rovvajohkka, jossa Miku (Mikael Lantto) laski ensilaskun melkoiseen monsteriluiskaan. Pari kuvaa on tarjolla myös Skibotnelvalta, jota valitettavasti emme päässeet melomaan.

Melonnasta ei puhuta mitään

Rovvajohkka virtaa tunturiylängöltä Skibotnelvaan noin parikymmentä kilometriä Kilpisjärven pohjoispuolella. Ensimmäinen valtatien alittava joki etelästä tullessa on Didnujohkka ja toinen Rovvajohkka. Alitettuaan tien Rovvajohkka putoaa Skibotnelvan kanjoniin jättimäisenä putouksena, jonka alapuolelle pääsee helposti polkua pitkin vaikka kuvia ottamaan. Joen kohdalla on tiessä iso levike. Tästä alkaa myös Skibotnelvan kanjonin laskupätkä, jossa tällä kertaa oli valitettavasti liian vähän vettä. Muutoin kanjonissa on selvää klassikon ainesta. Maisemat ovat mahtavat ja joki putoaa drop-pool - tyylisenä creekkinä tasaisesti alaspäin. Laskupätkä on noin 6 kilometrin mittainen. Heti kanjonin alussa on koko pätkän kruksi, jossa ahdas köngäs johtaa veden tunneliin kivien alle. Voi olla, että alta mahtuisi melomaan, mutta tätä ei maalta näe. Kohta on helppoa ohittaa kantamalla. Muuten kanjoni vaikuttaa niin mahtavalta, että pohjoiseen kannattaa ajaa vaikka vain tätä melomaan, vaikkei alueella muuta olisikaan.

Könkään alla on hontto ja ahdas allas, mutta vasemmassa laidassa on laskulinja.

Joki virtaa kivien alla.

Könkäiden välissä on helppoa koskea.

Rovvajohkka on ainakin paria luokkaa Skibotnelvaa hankalampi joki, eikä sitä tätä ennen ole melottu. Suurin osa joen jyrkemmästä osasta on selvää kuutosta tai täysin laskukelvotonta, ja myös muutamat laskettavat kohdat ovat vaikeaa ja vaarallista viitosta. Yleensä niiden alla on myös odottelemassa jonkinlainen mörkö ja akanvirrat ovat pieniä tai olemattomia.

Rovvajohkka kerää vetensä laajalta alueelta korkeilta tuntureilta ja sulamisaikaan - nyt - joessa riittää hyvinkin vettä. Didnujohkkaan ja Skibotnelvaan verrattuna vesitilanne oli hyvin erilainen - Didnujohkka oli lähes kuiva ja Skibotnelvan yläosa samoin. Skibotnelvassa on kauneuspato, joka pitää veden pitkään yläpuolen järvessä ja siksi joki vaatii toimiakseen aikamoisen tulvan. Vaikka Rovvajohkka pukkaa kanjoniin vettä, ei se silti välttämättä riitä melontaan alhaalla, jossa Skibotnelva tasaantuu leveäksi somerikoksi.

Skouttasimme Rovvajohkkaa kolmisen kilometriä ylävirtaan paikkaan, jossa joki muuttuu kivisomerikoksi ja tasoittuu. Siitä alaspäin joessa vuorottelevat suuret luiskat, putoukset ja ahtaat siiviläkanjonit. Miku laski lopulta alaosan pitkän luiskan, joka on tiestä noin 500 metrin päässä ylävirtaan. Toinen harkinnassa ollut kohde oli 10-15 - metrinen droppi, josta on kuva otsikon alla. Siinä kuitenkin kanjonin seinät tulivat alaosassa juuri ennen allasta niin lähelle toisiaan, että epäonnistumisen mahdollisuus olisi ollut liian suuri.

Mikun laskema slide oli ehkä 100 metriä pitkä, erittäin kapea ja alaosassa jyrkästi vasemmalle kääntyvä. Lasku meni hienosti pientä kolistelua lukuunottamatta ja siitä on varmasti tulossa vaikuttavaa GoPro-videopätkää.

Rovvajohkkaa voi suositella superjämäkkää hakevalle ja joki on niin hieno, että sitä kannattaa käydä ihailemassa vaikka ihan muuten vaan. Korkeuseroa tulee kolmen kilometrin matkalla varmaan se 300 metriä, joten maisemat ovat mahtavat.

Miku jyräyttää

Putouskorkeutta riittää

Tämä luiska johtaa synkkään kanjoniin.

Ylhäällä joki muuttuu somerikoksi.

Miku skouttaa.

Seuraavaksi: Signaldalenelva

Mission: North

2010-07-02T15:54:00.001+03:00

Skibotnelvan putous (kuva: Tuomas Vaarala)

Tänään alkaa jossain määrin ansaittu kesäloma. Ensimmäinen viikko kuluu Käsivarressa ja Pohjois-Norjassa melonnan, kuvaamisen ja kalastuksen merkeissä. Toissa päivänä saapui uusi Nikonin D90, jota on nyt tarkoitus testailla.

Kamerakalustoa on muutenkin reissussa mukana, sillä tarkoitus on kuvata mahdollisia ensilaskuja ja melontaa muutenkin joillain alueen joilla. Skibotnelvassa ja Signaldalenissa on hyviä ja helpompiakin melontapätkiä, ja lisää löytyy muun muassa Rostojoesta. Miku ja hurjat ovat kaavailleet myös mahdollisia ensilaskuja Didnujohkaan ja Rovvajohkkaan, mutta ans kattoo. Paljon riippuu tietenkin vesitilanteesta, joskin nuo ovat sellaisia lihamyllyjä, että paljon pitää vettä olla.

Itse aion meloa iisimpiä pätkiä ja keskittyä rentoutumiseen, kuvata ja pyydellä rautuja ja muita mukavia. Raportteja hurjista jyräytyksistä on luvassa noin puolentoista viikon päästä, kun pääsen taas koneen äärelle.

Trollforsenilla juhannuksena 2010

2010-06-28T10:42:00.003+03:00

Juhannus tänä vuonna sujui Trollilla ja pääasiassa melonnan merkeissä. Paikalla oli kymmenkunta suomalaista koskimelojaa (perheineen ja koirineen) akselilta Rovaniemi-Keminmaa-Jyväskylä ja viitisenkymmentä ruotsalaista melojaa pääasiassa Uppsalasta ja Tukholmasta. Ruotsalaisilla oli meneillään perinteinen Norrlandsturen ja mukana näytti olevan monenlaisia melonnan harrastajia maajoukkuemiehistä ihan aloitteleviin melojiin.

Meloimme perinteiseen tapaan sekä Creeking Deltaa (joka taitaa olla oikealta nimeltään Trollholmen) että Paltvalsenia ja Björnidetforsetin suistoja. Melonnat sujuivat hienosti lukuunottamatta muutamaa naamalla suoritettua kivikosketusta. Tällä reissulla en jaksanut kuvailla kovin paljon; Paltvalsenilta tuli sentään otettua muutama blunttikuva. Paltvalsen on kyllä vaikea mutta loistava peliaalto, eikä maisemissakaan ole mitään vikaa.

Niina ja bootie beer

Sami ja Aapo kutsuvat ruotsalaisia saunaan

Kokko on oikeaoppisesti rakennettu

Juice bluntar

Tuomas bluntar

Tuomas backstabbar

Aapo bluntar

Krisse surfar

Takapaino ei ole tasapainoa

Koskimelontaklinikka 16.-20.6.

2010-06-28T09:54:00.003+03:00

Järjestimme seuran ensimmäisen viisipäiväisen koskimelontaklinikan Rovaniemen seudulla ja Tornionjoella kesäkuun puolivälissä. Klinikointiin osallistui kaksitoista melojaa ja ohjaajia pyöri koskilla parhaimmillaan viisi. Seuran turvallisuusmääritelmien mukaan "vaativissa" koskioloissa yhtä ohjaajaa kohden voi olla enintään kolme ohjattavaa, mikä on osoittautunut hyväksi suhteeksi etenkin silloin, jos uinteja on odotettavissa paljon. Varsinkin Kukkolankosken tyyppisissä pitkissä ja isovetisissä koskissa reskuttamiseen tarvitaan mieluiten kaksi melojaa jo pelkästään ajankäytöllisistä syistä.

Klinikan kolme ensimmäistä päivää melottiin Rovaniemen Raudanjoella ja Ounasjoen Marraskoskella. Raudanjoella harjoiteltiin hieman edistyneempiä perustekniikoita akanvirtojen ottamisesta lossaukseen ja Marraskoskella surffattiin pienissä peliaalloissa. Perjantai pyhitettiin uimiseen ja köydenheittoon Vaattunkikönkäällä. Rovaniemen kosket soveltuvat loistavasti koskimelonnan perusharjoitteluun, joskaan haastavampaa koskea alueelta ei tahdo löytyä. Vikakönkäällä on varsinkin pohjanmuutostöiden jälkeen tosin mahdollisuus etsiä haastavampia linjoja ja harjoitella turvallisissa oloissa vaikeamman kosken laskua.

Lauantaina siirryimme Tornionjoelle etsimään isompaa vettä ja vähän haastavampia virranrajoja. Tarkoitus oli meloa Ylitornion Vuennonkoskelta Tornion puolelle Matkakoskelle ja harjoitella matkalla vähän kaikenlaista eteen tulevien tilanteiden mukaan.

Vesi oli laskenut rajajoella lähes syyslukemiin (Matkakoskella noin 400 m3), ja esimerkiksi Vuennonkoskella ei ollut tavallista isomman veden tuntua. Matkakoskella on onneksi kaikilla vedenkorkeuksilla mukavasti hyökyilevää aallokkoa, joten päivä oli lopulta oikein onnistunut.

Jos ei honttoja päästy Vuennolla lauantaina kiertämään, oli melonnassa haastetta toisesta ja vähän harvinaisemmasta syystä. Rajajoella oli nimittäin meneillään jo muutaman päivän jatkunut mäkäröiden massapariutuminen ja -parveilu. Sekä Vuennonkoskella että Matkakoskella mäkäriä oli varmasti miljoonia. Meloessa tuntui kuin otuksia olisi suihkutettu naamalle painepesurilla. Parvet näkyivät koskien päällä ruskeina patjoina, joiden läpi melominen onnistui parhaiten silmät ja suut kiinni. Parveilu on jokakeväinen ilmiö, mutta tässä laajuudessa ei kukaan sitä muistanut nähneensä. Pariutuminen loppui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kuin seinään, eikä mäkäriä enää Kukkolassa seuraavana päivänä nähty. Erikoinen luonnonilmiö.

Iloinen koskimeloja odottaa koskeen pääsyä

Olli patsastelee ötökkäparvessa

Tuomas peliaallossa, joka oli hyvässä kunnossa

Koskihirmut melovat mäkäräparven läpi

Risto vauhdissa

Tiina ja mela vedessä

Simo Matkakoskessa

Pauliinan tyylinäyte

Sunnuntaina klinikka jatkui Kukkolankoskella, josta löytyy jonkinlaista melottavaa kaikilla vedenkorkeuksilla. Pelipaikat eivät ole kehuttavia, mutta yleiseen koskimelontaan Kukkola on monipuolinen treeniympäristö.

Sunnuntaina jatkui koko viikon kestänyt teema: hienoja suorituksia, itsensä ylittämistä ja reskutustreeniä. Päivä keskeytyi muutaman laskun jälkeen ikävään sairastumiseen, mutta oli muutoin onnistunut.

Klinikasta kokonaisuutena jäi hyvä maku. Useamman päivän yhtämittainen melonta kehittää taitoja ja varsinkin tuntumaa hienosti. Ohjattu toiminta koetaan turvalliseksi ja se mahdollistaa myös henkisen puolen kehittämisen kontrolloidusti. Tärkeää on nousujohteinen ohjelma, jossa edetään paitsi uusiin teemoihin myös loppua kohden hieman haastavampiin vesiin, jolloin liikutaan sopivasti monen osallistujan epämukavuusalueella ja kehittymistä tapahtuu.

Klinikasta tehtäneen Rovaniemen Melojille perinne, joskin tulevaisuudessa se mahdollisesti toteutetaan hieman lyhyempänä, ehkä kolmipäiväisenä. Kiitokset oppaille ja osallistujille!

Marraskoski

2010-06-13T18:38:00.001+03:00

Juicen ja Krissen kanssa kävimme sunnuntaimelonnalla Marraskoskella, joka on yksi harvoista tulva-ajan jälkeen toimivista Rovaniemen puljailukoskista. Marraskoski sijaitsee Ounasjoessa noin 40 km Rovaniemeltä pohjoiseen. Leppoisan I-luokan kosken yläosassa on mukava pieni peliaalto akanvirralla sekä muita pikkuisia surffi- ja leekausaaltoja. Keskivirrassa on myös pourover-hontto, joka näyttää viattomalta mutta saattaa pyörittää uimariakin muutaman kierroksen. Seuran koskitreeneissä pari vuotta sitten näin taisi käydäkin.

Optimaalinen virtaama Marraskoskessa kesävedellä on 150 ja 250 kuution välillä, jolloin peliaalto on parhaimmillaan ja myös akanvirta toimii hyvin. Tätä isommalla vedellä akanvirta hiljalleen katoaa ja pienemmällä vedellä puolestaan aalto alkaa olla liian matala muuhun kuin surffaukseen. Jättivedellä - kun vettä on yli 1000 kuutiota - kosken keskiosiin syntyy iso peliaalto ja rannan lähelle myös pienempi aalto. Keskiaallolle ei ole akanvirtaa, mutta se on muuten vain hyvä.

Sunnuntaina kosken virtaama oli 175 kuutiota ja paikka oli koko lailla parhaimmillaan. Aalto on vielä tarpeeksi syvä kärryttelyyn ja myös voltti on mahdollinen, kunhan löytää upotuskolon surffaajan vasemmalta. Tällä vedellä akanvirta on myös melko pitkä eikä kaikkia voimia tarvitse kuluttaa sen tavoitteluun.

Kesävedellä Marraskoski soveltuu myös aloittelevan melojan treeneihin mainiosti, sillä sieltä löytyy pelipaikkojen lisäksi Tornionjokea pienenemmässä ja helpommassa mittakaavassa möyhyileviä virranrajoja ja muuta mukavaa. Retkimelojalle koski on leppoisa ja mukava, kunhan välttää keskivirran honton.

Peliaalto on päävirrassa.

Juice aallossa, Krisse takana akanvirrassa.

Aaltoon pitää vähän lossata.

Krisse surffaa.

Voltti lähtee kierteellä.

Kurttajoki

2010-06-07T22:07:00.012+03:00

Yllä: Kurttajoen Koivuköngäs

Alkukesän projektina on Vaaralan veljeksillä ollut pidemmän aikaa Posion Kurttajoen lasku, jota yritettiin taas tänä keväänä. Viime käymän jälkeen jokeen oli kuitenkin kaatunut niin paljon puutavaraa, että joen ensilasku antaa vieläkin odottaa itseään. Tuomas ja Juho ovat meloneet joen Koivukönkäälle asti, mutta Koivukönkään ja Alakönkään välinen pätkä on melomatta.

Kurttajoki on pieni joki, joka laskee Korojokeen Korouoman pohjoispäässä. Joen jyrkin ja kiinnostavin osa on Koivukönkään ja Alakönkään välinen vajaan kilometrin mittainen pätkä, jossa joki laskee kanjonilaaksen seinää alaspäin kohtuullisen jyrkkänä. Koivuköngäs näyttää kiviseltä eikä ainakaan minua välittömästi houkuttele laskemaan. Alaköngäs puolestaan on kaksiosainen tekninen droppi, joka myös on erittäinen kivinen ja potentiaalisesti vaarallinen. Könkäiden väli on todella hienon näköistä jyrkkää jokea, jollaista ei Suomesta juuri löydy. Uomassa on vain todella paljon puita, joista osaa ei voi väistää. Isommalla vedellä joessa ei ole myöskään akanvirtoja ja rantautuminen voi olla haastavaa. Tällaisessa kunnossa jokea ei oikein voi meloa.

Alaköngäs eri näkökulmista:

Kotimatkalla käytiin ihailemassa Pirttikosken pohjapatoa, joka on varmasti Suomen karuin esimerkki hengenvaarallisesta vesistörakentamisesta. Padossa ei ole minkäänlaisia kieliä tms. kohtia, joista mahdollinen uimari tai meloja / veneilijä pääsisi honttoa pakoon. Takaisinveto on helposti 20 metriä pitkä:

Juujoki ja Siikajoki

2010-06-07T21:33:00.008+03:00

Yllä: Siikajoen loppuluiska

Tuomaksen ja Olan kanssa kävimme 27.5. melomassa Juujoen, joka lähtee Kolmiloukkosesta ja Kaitajärvesta ja laskee Juujärveen lähellä Seitakorvan voimalaitosta Kemijärven eteläpuolella. Meloimme jokea noin 6 km pätkän Suorsa-Seitakorva-metsäautotien sillalta Juujärvelle: http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?map.x=225&map.y=578&e=516943&n=7368232&scale=80000&tool=siirra&styles=normal&lang=fi&tool=siirra&lang=fi

Juice ja Sami olivat meloneet joen muutama vuosi sitten, jolloin vettä oli ollut enemmän kuin nyt. Silloin joki oli ollut vauhdikas. Nyt alkupätkä Siikajoen yhtymäkohtaan saakka oli vähän vähävetistä pikku koskea, mutta kuitenkin melottavissa. Uomassa oli joitakin kaatuneita puita, ja kahdesti niitä piti ohittaa kantamalla:

Pari kilometriä ennen Juujärveä Juujokeen yhtyy Siikajoki, joka on vauhdikkaampi mutta jossa on vielä enemmän puita. Juice ja Sami meloivat myös Siikajoen edelliskerralla, ja puiden vuoksi joki oli ollut vaarallinen. Siikajoen viimeinen koski on luiskamainen ja jyrkkä ja joki tippuu siinä pienellä matkalla 10-15 metriä. Loppuluiskassa ei ole kuin pari haitallista puuta, jotka pitäisi ehdottomasti käydä raivaamassa pois:

Juujoki on hieno pieni erämaajoki, joka kannattaa meloa huipputulvalla mutta joka ei ole niin herkkä vedenkorkeuden vaihtelulle kuin esimerkiksi Ropsajoki. Puiden varalta pitää olla valmiina pikarantaumiseen. Putouskorkeutta on noin 15 m / km ja kosket ovat välillä mukavan vauhdikkaita. Paras pätkä on loppu Siikajoen yhtymäkohdan jälkeen, siellä riittää vettä hienosti. Siikajoki olisi Juujokea jyrkempi ja varmasti myös hieno, mutta siellä pitäisi tehdä ennen melontaa lisää raivaustöitä.

Trollforsen osa 2, Paltvalsen ja Björnidet

2009-10-17T14:21:00.009+03:00

Yllä: Sami Paltvalsenissa. Kuva Tuomas Vaarala.

Creeking Deltan jälkeen Piteåjoki levenee järveksi, jonka rannalla leirintäalue on. Kesällä pidimme leiriä eteläpuolella, jossa kiuaskivetkin ovat valmiina.

Järven jälkeen joki jatkuu isoaaltoisella koskella, jossa Paltvalsen-peliaalto on. Koski on luokkaa III / IV mutta ei sisällä mitään erityisen vaarallista. Keskelle on vältettävä hontto, mutta se on helppo ohittaa. Oikean laidan aallot ovat voimakkaasti kaatuvia, mutta niissä ei tapahdu yleensä mitään kärrynpyöriä pahempaa. Koski on haluttaessa helppo sniikata oikeasta laidasta.

Ola Paltvalsenin koskessa

Itse Paltvalsen on hyvä peliaalto aaltohonttojonon lopussa. Tällä heinäkuun puolivälin reissulla vettä oli vähänlaisesti ja aalto ei ollut ihan parhaimmillaan, mutta melottavissa kuitenkin. Aivan pienellä ja myös isolla vedellä aalto katoaa kokonaan. Paltvalsenilla pidettiin Euroopan cupin freestylekisat pari vuotta sitten.

Krisse ja takaperin voltti Paltvalsenissa

Eki surffaa

Liikennettä Paltvalsenilla

Melonnan iloa: Sami ja Niko

Paltvalsenin jälkeen tulee jälleen pieni järvi, jonka jälkeen on vuorossa Ön. Önin muodostavat Newbievalsen ("Aloittelija-aalto"), joka on oikeastaan pieni pelihontto ja sitten lyhyt isovetinen III-luokan koski. Tässä joki jälleen haarautuu ja tällä kertaa kolmeen osaan. Tällä kertaa meloimme alapätkän kahteen otteeseen, ensin perjantaina rautatiesillalle ja sitten sunnuntaina maantiesillalle saakka. Molemmilla kerroilla meloimme oikeaa reittiä, joka on helppo mutta mukava. Keskimmäinen haara on hieman vaikeampi ja se myös alkaa kiinnostavasti: koko joki putoaa noin 2-2,5 metrin Elomsfalletissa, jonka alla on iso hontto. Vasemmalla reitillä on oikeastaan vain yksi kiinnostava koski. Sekä keskiosa että oikea laita ovat joka tapauksessa Önin ja Elomsfalletin jälkeen yläosan Creeking Deltan tapaista mutta helpompaa melottavaa. Varsinkin oikeassa laidassa linjat ovat erittäin selvät ja isompia vaaroja ei ole lukuunottamatta yhtä siivilää ja oikean laidan suuria honttoja vähän alempana. Melonta on parin kilometrin verran jonkinlaista III-luokan creekkiä ja sitten alkavat Mellersta Trollforsanan isoaaltoiset kosket. Ensimmäinen mahdollinen lopetuspaikka on ensimmäisen ison kosken jälkeinen rautatiesilta ja toinen kymmenisen kilometriä alempana sijaitseva maantiesilta. Siltojen välissä on muun muassa liki 4 kilometriä pitkä III / IV -luokan Hundforsen.

Önin jälkeinen oikea laita (nimeltään Björnidet) on siis helppo meloa ja hyvin se meni kaikilla tälläkin kertaa. Mukana perjantaina oli Trollin ensikertalaisena Risto, jolla laskut menivät oikein mukavasti. Lauantaina joukkoon liittyivät vielä Suvi ja Simo. Tapahtumia lauantaina riittikin sitten jonkin verran, Risto otti Björnidetin alussa parikin uintia ja Suvi ui ikävän näköisen siivilän läpi alempana paikassa, joka näyttää helposti todella vaarattomalta. Isommilta kolhuilta onneksi vältyttiin. Lauantaina meloimme vielä Samin, Jannen, Juhon, Runnakon Tuomaksen, Ekin, Olan ja Suvin kanssa alapätkän maantiesillan lähelle asti.

Olennainen osa Trollin reissua on tietenkin leirielämä. Telttasauna lämpesi tavalliseen tapaan ja myös nuotiolla melottiin aivan järjettömistä hontoista ja ties mistä iltamyöhään. Näitä kuvia katsellessa on hyvä suunnitella tulevan kesän reissuja.

Trollforsen osa 1, Creeking Delta

2009-10-17T09:45:00.016+03:00

Yllä: Tuomas keskimmäisessä koskessa Creeking Deltalla

Norjasta ajelin takaisin Ruotsiin ja Trollforsenille torstaina. Juice jäi vielä melomaan Sjoan festivaaleille ja Krisse ja Tuomas ajelivat omalla autollaan perästä myös Piteåjoelle. Porukkaa paikalle kerääntyi enemmänkin, sillä torstain ja perjantain aikana Trollille tulivat Rovaniemeltä ja lähialueilta OlliVain, Niko, Simo, Tiina, Noora, Aksu, Sami, Janne, Ola, Risto ja Suvi ja Kuusamosta Runnakon tuomas ja Ollilan Eki. Päivät menivät tavalliseen tapaan Creeking Deltaa ja alapätkää meloessa. Myös Paltvalsen toimi mukavasti.

Piteåjoen Trollforsen sijaitsee joen latvavesillä päin lähellä Moskoselin kylää. Storforsenilta matkaa Röllikoskille tulee noin 60 km. Nimensä alue lienee saanut sen erikoisesta geologiasta: lähiympäristö ja varsinkin joenpohja on täynnä kallioita ja valtavia siirtolohkareita, joiden välissä joki pujottelee. Ei ole vaikeaa kuvitella, että kivet muistuttavat auringossa liian pitkään viihtyneitä peikkoja tai että pahansisuinen melontajättiläinen on niitä paiskonut pitkin koskia.

Trolli koostuu usemmasta osasta, joiden välissä on leirintäalue. Alueella ei ole palveluja lukuunottamatta siistiä ruotsalaistyyliin koristeltua ulkohuussia. Lappilaismelojilla alkaa tosin olla Trollilla melkein "oma" leiripaikka, johon on piiloteltu ja kerätty kaikenlaista mukavaa, kuten telttasaunan kiuaskivet.

Leirintäalueen yläpuolista melontapätkää kutsutaan Creeking Deltaksi, mutta alkuperäiseltä nimeltään se taitaa olla Fätnafåran tai yksinkertaisemmin Övre Trollforsarna. Delta lähtee järvestä, josta Piteåjoki laskee alaspäin useampana haarana. Toinen mahdollinen melontahaara on Flottarrännan eli Tukkiränni, mutta se on osin luokkaa VI eikä sitä juuri meloskella.

Creeking Delta muodostuu useasta pienemmästä koskesta. Aivan aluksi on pieni koskenliplatus ja tämän jälkeen II- tai III-luokan pikku luiska. Luiskan jälkeen tulee ensimmäinen isompi koski. Luokitus pyörii IV:n paikkeilla, kuten koko Deltalla yleensäkin. Koski on lyhyt ja muodostuu kahdesta luiskasta. Vaativampi keskilinja on sekin melko suora ja oikea sniikkilinja muuten vaan helppo. Toisen luiskan jälkeen tulee pikku allas ja heti perään parin metrin köngäs. Könkään vasemmassa laidassa on hontto, mutta tekniikalla ei ole isommin väliä, jos laskulinja on hyvä. Tosin altaassa on pari kiveä, ja pystyssä pysyminen vähentää kypärän naarmuuntumista.

Tuomas keskilinjalla

Ola puskee toisen luiskan hontosta läpi

Tapio ja köngäs

Könkään jälkeen tulee jälleen siis iso allas - koko Delta on drop-pool -tyyppistä creekkiä - , josta joki laskee parin pienemmän kosken kautta koko Deltan vaikeimpaan koskeen. Tämä "keskimmäinen koski" on yläosan koskista pisin ja teknisin. Itse jätin tällä kertaa kosken väliin.

Tämän jälkeen vuorossa on sitten monen suosikkipaikka eli Fätnafallet. Tämä "Autoboof" on kolmimetrinen putous, jonka keskellä on automaattisen booffin tarjoava kivi ja alla turvallinen allas. Honttoa ei käytännössä ole. Autobooffia lasketaan usein useampia kertoja, kanto takaisin on lyhyt ja helppo.

Autobooffissa harvoin sattuu mitään ihmeellistä, mutta tällä kertaa kolistelimme Olan kanssa putouksen alas vähän erikoisemmin. Itse meloin toisella kerralla booffikiveen vähän liian oikealta. Kivi tökkäsi minut pois tasapainosta, jonka jälkeen tipuin alla olevaan luiskaan hieman poikittain. Luiska käänsi minut ympäri kesken pudotuksen ja kyynärsuojat saivat kevyttä kivikosketusta. Videolla tilanne näytti vähän ikävältä ja oli hyvä muistutus siitä, että myös turvalliseksi koetussa ja tutussa paikassa voi kolista kummasti, jos ei ole tarkkana. Ola teki samantyyppisen liikun ja laski booffikiven oikealta puolen. Tasapaino säilyi kuitenkin minua paremmin ja Ola kolisteli oikein päin alas. Booffiveto meni näyttävästi vain tyhjän päälle.

Tässä vielä booffi lävähtää ihan hyvin

Olan vuoro

Nikon tyylinäyte

Fätnafalletin voi halutessaan ohittaa myös laskemalla sen vieressä olevan tupladropin. Näistä kahdasta Fätnafallet on helpompi.

Autobooffin jälkeen melojaa vastaan tulee taas hetken verran helpompaa pujottelua, pieniä luiskia ja väisteltäviä honttoja. Parin-kolmensadan metrin päässä on sitten Labyrintti, joka on henkilökohtainen suosikkini koko Deltalla. Labyrintti on oikeastaan ihan samanlaista pujottelua kuin edeltäväkin osa, mutta hieman vaikeampaa. Mukavimmassa kohdassa on oikealle kaartava köngäs, joka lasketaan honttojen välistä hauskan kierreaallon kautta. Labyrintti päättyy kohtaan, jossa lasketaan suoraan alas vasenta laitaa ja väistetään kiviseinä oikealle kaartuvan puskuriaallon avulla.

Labyrintin jälkeen joessa on pari leveää 1-2 metrin luiskaa tai köngästä, joissa on honttoja mutta myös selviä kieliä. Luiskien jälkeen vuorossa on massiivinen loppuluiska, jonka voi laskea kolmea reittiä pitkin. Eniten käytetty lienee keskireitti, vähemmällä vedellä lasketaan vasenta reittiä ja isommalla vedellä luiskan voi ohittaa laskemalla siksak-rännin oikeassa laidassa. Luiska on teknisesti helpohko, mutta hyvin epätasainen ja kivinen. Uinnissa seuraa varmuudella ikäviä kolhuja ja mahdollisesti muutakin.

Ola loppuluiskassa

Aapo Halonen siksak-rännissä edellisvuoden kesällä

Loppuluiskan jälkeen Delta päättyy kävelysillan yläpuolella olevaan viimeiseen könkääseen. Tässä könkäässä on aika tiukka hontto ja kielikin on aika kapea. Jos laskulinja on hyvä, ei ongelmia kuitenkaan luultavasti tule.

Seuraavaksi: Trollforsen osa 2, Paltvalsen ja Björnidet

Skjåk wave

2009-10-06T20:27:00.009+03:00

Tapio Skjåkissa. Kuva Tuomas Vaarala.

Skjåk wave on nimensä mukaisesti Skjåkissa sijaitseva peliaalto. Muuta melottavaa ihan vieressä ei varsinaisesti ole, ellei sitten halua retkeillä Otta-jokea pitkin. Hieman ylempää tosin löytyy jämäkämpää V-luokan melottavaa, esimerkiksi Skjoli. Sjoalta Skjåkiin on matkaa noin 60-70 km eli ajassa reilu tunti. Aallon vieressä on leirintäalue, jonka laidasta on aallolle matkaa noin 20 metriä eli melontareissusta ei tule pitkää. Aalto ei kuitenkaan toimi aina.

Toimiessaan Skjåk wave on todella hyvä. Se on kohtuullisen nopea ja mahdollistaa kaikenlaiset aaltoliikkeet osaavalle. Johonkin Matkakosken nopeaan aaltoon verrattuna Skjåk wave on kuitenkin hidasta lipsuttelua ja sellaisena se sopii myös aloittelijalle. Yhtä aikaa aalto on aika iso ja siinä on todella helppo pysyä, kunhan oppii sen tavoille.

Skjåkissa olivat yhtä aikaa kanssamme harjoittelemassa Mariann Saettherin ja Curtis Tylerin Youngboatersit (http://www.youngboaters.com/Youngboaters/Velkommen.html). Youngboaters on norjalaisista junioreista koostuva ryhmä, jota Mariann ja Curtis valmentavat ja joka kokoontuu melomaan yhdessä muutaman kerran kesässä. Nuoret asustelivat aallon vieressä leirintäalueella, ja monella oli mukana koko perhe. Aika hyvin Mariann ja Curtis olivat saaneet myös isät ja äitit motivoitua touhuun mukaan. Innostuin mallista välittömästi ja tulevaisuudessa sitä onkin tarkoitus soveltaa sopivalla tavalla Roimeloon junioritoimintaan.

Jouduin lähtemään aallolta parin tunnin melonnan jälkeen jälleen kohti Trondheimia. Muutenkin melontavauriot alkoivat vaivata - kiertäjäkalvosin alkoi kipeytyä tosissaan ja silmätkin kärsivät valoherkkyydestä. Tämä vaiva tahtoo vaivata pelimelonnassa aina joskus oikein kirkkailla ilmoilla ja pitkillä sessioilla, mutta se on ollut aika hyvin ehkäistävissä aurinkolaseilla. Joka tapauksessa aallolla melottiin iltapäivällä lähtöni jälkeen freestylekisa, jossa suurin osanotto taisi olla junnusarjoissa. Suomalaisedustus aikuisissa oli ihan komea ja tulihan sieltä pari mitalisijaakin - ei kuitenkaan sitä kaikkein kirkkainta.

Alla: strategiat kuntoon ennen kisaa.

Satu Vänskä-Westgarth ja clean spin.

Tapio ja silmiin sattuu.

Seuraavaksi: Röllikoski eli Robotti Ruttuset melomassa. Siis Piteåjoen Trollforsen ja Creeking Delta.

Norja osa 2: Store Ula

2009-09-22T18:46:00.018+03:00

Store Ula (Ylä-Ula) on klassikkocreek, joka virtaa Rondanen kansallispuistosta kohti Ottaa. Laskupätkän alkuosa on avotunturissa, ja maisemat ovat komeat. Auto jätetään maksulliselle parkkipaikalle, josta myös retkeilijät lähtevät Rondaneen. Muutama kruunu kannattaa varata maksun maksamista varten. Tunturiin päästäkseen on maksettava myös tietulli, joka maksetaan puomiautomaattiin jo alempana.

Itse laskupätkä on ehkä neljän kilometrin mittainen ja siihen mahtuu monta kiinnostavaa droppia. Alussa on ehkä kilometrin pätkä tasaista virtaa ja pieniä droppeja, noin luokkaa III. Oikealle kääntyvässä mutkassa on ensimmäinen jyrkempi luiska, jonka jälkeen tulee ensikertalaiselle ensimmäinen skoutattava koski. Tässä koskessa on ensin pieni droppi ja noin kymmenen metrin päässä toinen droppi, jonka keskellä on hontto.

Juice luovii hontosta ohi:

Lyhyen rauhallisemman liplatuksen jälkeen oli vuorossa kuohuva mutta helpon oloinen luiska, joka myös oli helppo laskea. Ulan luiskat ovat vähemmän creekkiä meloneelle aika otollisia, sillä ne ovat kohtuullisen tasaisia ja linjat ovat usein suoria ja helppoja. Kaatuminen kannattaa silti jättää vaikka sinne Playrunille ainakin luiskan yläosassa.

Yläosan jälkeen vuorossa on portageputous, jossa Mikun mukaan kuulemma on linjakin jossain (??). Putouksen jälkeen joki änkeää kanjoniin, jossa tarjolla on sitten yhtämittaista pääasiassa III-luokan pujottelua ja pari tiukempaakin paikkaa. Heti kanjonin alussa oli ehkä tiukin kohta, jossa linja meni sen verran kapeaksi, että poikittaisella kajakilla paikasta ei kannata yrittää. Krisse tuli paikkaan puolittain vinossa ja jäikin pinniin, mutta onneksi vain pariksi sekunniksi.

Kanjonin jälkeen vastaan tulevat Ulan kuuluisimmat luiskat, joissa myös melontafestivaalien Extreme Race lasketaan. Itse jätin jämäkimmät näistä väliin, mutta Juice ja Tuomas näyttivät mallia:

Yllä olevan putouksen alle päättyy myös Sjoa River Festivalin Ula Extreme Race, joka lasketaan kelloa vastaan vuorottain. Samanlaisia Extreme Race-kisoja järjestään maailmalla muuallakin, mutta Suomessa vähemmän. Pohjoisessa ei ole tainnut olla yhtäkään viime vuosina ainakaan.

Luiskien jälkeen joki virtaa jonkin matkaa vähän rauhallisemmin. Ennen take-outia matkalla on vielä kaksi isompaa droppia, joista ensimmäinen on vähän haastavampi tupladroppi, kokonaiskorkeudeltaan ehkä 4-5 metriä. Tässä pitää ensin hakea laskulinjaa dropin vasempaan laitaan ja booffata välialtaaseen. Ensimmäinen booffidroppi on aivan vertikaali ja booffin kannattaa onnistua. Toinen osa droppia on vähän luiskamaisempi ja se lasketaan oikeasta laidasta. Erehdyin tavoitelinjalta puolisen metriä, mutta Miku taisi Ruotsissa erehtyä viisi metriä, eli vielä lähestyminen ei ollut pahakaan. Tyylistä ei ehkä tullut pisteitä, mutta onneksi katsojiakin oli rajoitetusti.

Viimeinen pieni droppi meni kaksijakoisesti. Olin jo aika väsynyt 1600 kilometrin yhtämittaisesta ajamisesta ja muutaman päivän melonnasta uusissa jännissä paikoissa, ja tämä taisi alkaa näkyä otteen herpaantumisena. Skouttasin yksinkertaisen dropin ja tulin ihan oikein laskulinjaa, mutta booffi ei oikein lävähtänyt ja tipuinkin altaaseen sitten pää edellä. Veden alla tuntui, että olen hontossa, ja ensireaktiona oli tulla kajakista pois ennen kuin edes ehdin oikeastaan miettiä asiaa.

Kun pääsin pinnalle, huomasin, että en ollut honttoa lähelläkään ja että eskimoita olisi voinut tehdä vaikka sata metriä. Tästä sisuuntuneena kannoin kajakin takaisin ja laskin dropin uudestaan. Nyt kaikki meni kohtuullisen normaalisti, mutta on se vain jännä, miten mieli voi tehdä väsyneelle ja tilannetta jännittävälle melojalle tepposet, ennenkuin tietoisuus ehtii mukaan. Tapanani ei ole ollut uida kuin vasta siinä vaiheessa, kun happi ei muuten kerta kaikkiaan riitä, mutta on jännää, miten ihminen saattaa toimia väsyneenä hetken mielijohteesta.

Siinä mielessä tämä oli vain hyvä signaali kasvamiselle melojana, että yritin ottaa tapahtuneesta opikseni ja tiedostaa sen, että hätäillä ei kannata ja että uiminen yleensä on se huonompi vaihtoehto. Samoin on ilmeisesti pakko myöntää, että itse kullakin saattaa tulla hätäreaktio jossain yllättävässäkin tilanteessa (paitsi ehkä Juicella). Myöhemmin on onneksi tullut paljon tilanteita, joissa eskimoita on saanut repiä urakalla ja myös isommissa koskissa, eikä ole tullut mieleenkään olla tekemättä niitä ilman pakottavaa syytä. Toisin sanoen tästä ei onneksi tullut tapaa. Uiminen on kyllä sinänsä ok ja kuuluu lajiin.

Boof...

...ei pysy asento...

...mutta sinnehän se molskahtaa.

Tyytyväinen meloja

Tavallinen take-out tulee kohtapuoliin tämän dropin jälkeen. Take outin jälkeen joki laskee kivisen näköistä koskea kävelysillan alle ja siitä kuuluisiin Ulan putouksiin. Putouksia on neljä, joista kolme ensimmäistä on myös melottavissa sopivalla vedenkorkeudella. Kolme ensimmäistä ovat korkeudeltaan muistaakseni 6, 4 ja 8 metriä. Viimeinen onkin sitten 17-metrinen ja se kannattaa jättää luultavasti väliin millä tahansa vedenkorkeudella.

Ulan väliosuudet ovat kaikkinensa noin luokkaa III. Laskupätkän ylä- ja alaosan dropit ovat melko selvää nelosta ja keskiosan suuret luiskat vitosta. Väliosuudetkin ovat todella mukavia, niiltä löytyy muun muassa tällaisia paikkoja:

Seuraavaksi: Skjåk Wave ja norjalaista junioritoimintaa

Norja osa 1: Sjoa Playrun

2009-09-22T09:14:00.011+03:00

Nyt kun reissun melonnat ovat vielä jollain tavalla muistissa, on syytä kirjata ylös myös näitä tapahtumia. Kohta kosket pienenevät mielessä liikaa ja oma melonta alkaa näyttää hallitummalta kuin ehkä olisi syytä.

su 12.7.2009

Juice, Tuomas ja Krisse olivat ajelleet Norjaan perinteiselle lomareissulle jo parisen viikkoa ennen minua. Pojat ja tytöt olivat meloneet paitsi Sjoan alueella myös Vossin suunnalla, jossa varsinkin oli ollut hassua vettä pitkin pätkin. Tuomaksen Vimeossa on hyvää materiaalia jo nyt muun muassa Brandsethilta ja eiköhän sinne tule lisääkin jossain vaiheessa.

Ajoin Norjaan suoraan Ruotsin poikki eli tulin vuonomaahan Hattfjeldalin kohdalla. Reittivalinta on hyvä Norjaan asti, Ruotsin läpi on leppoisaa ajella ja maisemat Vindefjällenin alueella ovat mahtavat. Matkalla voi pysähtyä myös melomaan esimerkiksi Vefsnaa, joka virtaa länteen alas vedenjakalta. Tielle Vefsna näytti isovetiseltä drop-pool - tyyppiseltä joelta, ja sitä se suunnilleen kuulemma onkin. Alueella on myös muita melottavia jokia, kuten Krutåga (synkän näköistä) ja Unkerelva.

Jos tätä reittiä ajaa, kannattaa ehdottomasti myös pysähtyä melomaan vaikka juuri Vefsnaa. Norjan päätie eli kuutostie Hattfjeldalista etelään on nimittäin niin HIDAS, että sitä kautta ajaminen ei muuten ole miellyttävää. Åren kautta matkaa tulee enemmän, mutta tiet ovat nopeampia pidemmän matkaa eli käytännössä Norjaa pitkin pitää ajaa vähemmän.

Yövyin matkalla avovaimoni sukulaisissa Trondheimissa, joka onkin sopivassa paikassa päivämatkan päätteeksi. Sieltä ajelin seuraavaksi päiväksi sitten Sjoalle - matkaa tuli noin 250 km / 5 h - , josta löysin leiripaikan ensikertalaisena vähän vaivalloisesti. Kayak Camp on vasitusti melojia varten pykätty leirintäalue, joka on rakennettu Sjoajoen rannalle ja jonka edustalla on hieno slalomrata. Kisoja radalla ei ole pidetty ilmeisesti kuin kerran parikymmentä vuotta sitten eli heti sen valmistumisen jälkeen. Suuri osa junnukisailijoista suoritti kisassa kuulemma uinnin ja ajatui alla odottelevaan Åmotiin, minkä jälkeen kilpailuja ei ole paikassa pidetty. Toinen ja ehkä painavampi syy saattaa olla se, että slalom ei yleensäkään creekkien luvatussa maassa ole kovin suosittua. Norjalaisethan eivät ole harrastaneet myöskään pelimelontaa erityisen innokkaasti.

Tuomas, Juice ja Krisse tulivat kohtapuoliin jostain melomasta, ja syönnin jälkeen lähdimme vielä illaksi melomaan Sjoan Playrunia, joka on varmasti yksi Norjan tunnetuimmista melontapätkistä.

Playrun on 6 kilometriä pitkä III-luokan pätkä, jossa välillä on pienempää liplatusta. Pätkä on nimensä mukaisesti aika leppoisaa melontaa ja koko osuus soveltuu mainiosti monenlaiseen pelipaateilla kikkailuun. Heti lähtöpaikan jälkeen tulee Minisurf-hontto, jossa voi kolistella vähän ja ottaa tuntumaa surffaukseen. Kohta on vuorossa ensimmäinen tiukempi koski, joka on - kuten koko Playrun - lähinnä mukavaa aaltojonoa. Kickflippejä voi kokeilla ja välillä mennä vaikka katollaan, vettä tuntuu riittävän hyvin. Minisurfin jälkeen kosken alussa on myös ohitettava hontto, jossa Tuomas on joskus kuulemma surffailutkin.

Noin puolivälissä pätkää joki ahtautuu Chocolate Canyoniin, joka on kai saanut nimensä siitä, että täällä raft-asiakkaat eli kumilauttailijat pysähtyvät evästämään. Kanjonin jälkeen tulee pätkän ehkä isoaaltoisin koski, joka kääntyy oikealle. Piakkoin on vuorossa Jölgenin aalto, joka ei tosin toiminut meidän ollessamme melomassa. Lopussa on sitten vielä Playrunin ainoa vakavammin varottava kohta eli Faukstadin hontto. Itse varottava pourover on joen oikeassa laidassa ja vasemmalla on leveä laskulinja. Paikalla on myös mukava holtiton pelihontto. Honton yläpuolella on isoaaltoinen koski, ja jos siinä ottaa uinnit niin voi hypoteettisesti päästä tutustumaan myös pouroveriin.

Playrunin voi meloa myös Kayak Campiin asti. Ennen leirintäaluetta onkin pätkän haastavin kohta, S-mutka ja Washing Machine-hontto.

Kuvia Playrunilta on mulla vähän huonosti. Yläkuva on iltaotos S-mutkasta ennen leirintäaluetta. Lisää kuvia on muun muassa Adrian Tregogningin ottamana osoitteessa

http://adrian.playak.com/index.php?option=com_content&task=view&id=47&Itemid=6

Seuraavaksi: Store Ula

Slovenia osa 6

2009-09-20T22:32:00.006+03:00

Yllä: Bunkerji

jatkuu...torstai 30.4.

Pari-kolme ensimmäistä kilometriä Bunkerjin put-in / takeout – pisteeseen asti olivat helppoa I-II luokan koskea. Bunkerjissa joen luonne muuttui. Seurasi ehkä puolentoista kilometrin tekninen osuus, jonka vaikein koski oli heti ensimmäinen. Siinäkin linja tosin oli suora ja helppo. Bunkerjista alkava osuus on ehkä Socan teknisin ja joki on täällä paljon pienempi kuin esimerkiksi alhaalla Otonassa. Vettä oli edelleen runsaasti, Bokan mittauspisteessa noin 1,7 (keskivetenä pidetään yhtä metriä).

Yllä: Bunkerjin alapuolella oli hauska alamäkikoski.

Pätkän kruksi Smukclikan kanjoni on vuorossa noin 300-400 metriä Krsoveckin sillan jälkeen. Ennen kanjonia joessa ei ole oikein akanvirtoja, mikä voi tuottaa ylimääräistä ohjelmaa. Rantautuminen kannattaa joka tapauksessa suorittaa vasemmalla, jossa on hyvä polku skouttaamista ja mahdollista kantamista varten.

Meillekin rantautuminen tuotti vähän vaikeuksia. Kanjoni alkoi jo näkyä, kun revimme aukkopeittoja pois ja hypimme kajakeista rannalle. Operaatiossa Juicen kajakki hörppäsi toivottua enemmän vettä ja karkasi melojansa ulottuvilta. Näillä virtaamilla kajakkia oli mahdotonta saada kiinni, ja saatoimmekin vain seurata sen ajautumista kanjoniin.

Juicen punainen Habitat löytyi pyörimästä kanjonin alaosasta akanvirrasta. Tarkastelun jälkeen totesimme, että paras keino noukkia kajakki takaisin melontakäyttöön olisi hakea se melomalla. Tuomaksen kanssa lähdimme siis kajakinhakuun.

Smucklikan kanjoni tällä vedenkorkeudella (1,7) oli ehkä pätkän ainoa kohta, jonka luokitus oli selkeästi IV. Heti rotkon alussa oli joen poikki kaatunut puu, joka lepäsi noin metrin korkeudella vedenpinnasta kallioiden varassa. Tämän jälkeen vesi ahtautui kanjoniin, jossa oli oikeastaan yksi selvä vaikeampi kohta. Tässä paikassa vesi virtasi s-mutkassa vasemmalle, oikealle ja taas vasemmalle. Tällaisella isommalla vedenkorkeudella vesi oli aika paineista ja turbulenttia, ja aallot kaatuvia. Tuomas teki ensimmäisen eskimon jo puun kohdalla, kun Sniperin perä imeytyi veden alle. Toinen eskimoharjoitus alkoi vähän ennen pahinta möyhyä ja pientä kaatuvaa aaltoa, jonka jälkeen kanjonissa oli melko iso tasku ja paljon pyörivää vettä. Itse kaaduin aallossa juuri ennen tätä pockettia. Eskimo möyhyävässä taskussa oli vähän vaikea, mutta muuten kanjonin lasku oli ehkä helpompi miltä se pelokkaan laskijan mielessä tuntui ennen laskua.

Saimme Juicen kajakin pois akanvirrasta kallioiden välistä, jonka jälkeen Juice ja Tuomas laskivat kanjonin vielä uudestaan.

Alla: Smucklika riippusillalta kuvattuna

Loppupäivinä meloimme joitakin pätkiä vielä uudelleen ja Juice ja Tuomas meloivat myös luonnollisen slalomradan, joka olikin selvästi Classic Sectionia vaikeampi mutta kuulemma oikein mukava. Kävimme katselemassa myös paikallisia nähtävyyksiä, kuten Planican lentomäkeä ja ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitusrakenteita. Alueella taisteltiin tuolloin urakalla, niin sanottu Isonzon rintama halkaisi laakson pitkään.

Kaikkinensa Soca on varmasti yksi hienoimmista melontakohteista kehittyvälle melojalle. Greidit pyörivät siiviläkanjonia lukuunottamatta II:n ja IV:n välillä eli mitään erityisen hankalaa joelta ei löydy. Maisemat ovat mahtavat ja vesi käsittämättömän hienon väristä. Koko joki on myös melontaystävällinen, put-init / take outit ovat huollettuja ja ne on merkitty kyltein. Melontakauppoja on monta ja yleinen hintataso kohtuullinen.

Slovenia osa 5

2009-09-20T22:29:00.002+03:00

Yllä: Tuomas Koritnican kanjonissa.

to 30.4.

Eilinen meni omalta osaltani pientä migreeniä parannellessa, mutta tänään pääsin taas vesille. Meloimme aluksi Juicen ja Krissen kanssa Socaan laskevan Koritnica-joen, jonka Tuomas ja Juice olivat jo edellisenä päivänä laskeneet. Koritnica virtaa osittain Trivlakin kansallispuistossa, eikä sen yläosassa saa meloa. Ylin sallittu put-in on Sutze, joka sijaitsee ehkä viisi kilometriä Bovecin kylästä pohjoiseen. Heti put-inin jälkeen on joen ehkä haastavin koski (nuoteissa IV, pohjoismaisilla kriteereillä ehkä III / III +), jonka jälkeen Koritnica ahtautuu alle kaksi metriä leveään kanjoniin. Lähestyminen kanjoniin on melko vauhdikas, mutta itse kanjoni on helppo – kunhan melan muistaa pitää pystyasennossa. Paikka on niin kapea, että melaa ei mahdu pitämään poikittain. Linja on muuten tosiaan hyvin helppo – ehkä luokkaa II – eikä kenelläkään siinä suurempia vaikeuksia ollut. Muuten Koritnica on vauhdikas ja mukava joki, joka vaatii melontaan riittävän vedenkorkeuden. Meillähän vettä satoi putkeen yli kolme päivää, joten vedestä ei ollut puutetta.

Koritnica laskee Socaan Toni’s Campingin kohdalla, jossa on myös yksi joen vauhdikkaimmista koskista. Alun ja lopun lisäksi vaikein paikka on varmaankin paikassa, jossa joki alittaa maantiesillan. Linja on suora ja helppo, mutta vasemmassa laidassa vaanii vedenalainen undercut.

Päätimme melonnan Prijon Shopin kohdalle Cetcokan takeoutiin. Kristiina yritti ostaa Prijon Shopista vielä uutta melontamyssyä, mutta paikalliseen tapaan kauppa oli puolen päivän ja neljän välillä kiinni eikä myssyn ostosta tullut mitään. Cetcokasta ajoimme Socaa ylävirtaan Vellko Koritan putiniin, joka on ylin Socan sallituista put-ineista (myös osa Socasta on kansallispuistossa, eikä siellä saa meloa). Täällä kuskiksi vaihtui Krisse. Tuomaksen ja Juicen kanssa lähdimme melomaan ylempää Socaa, jossa tiedossa oli ainakin kiinnostava Smucklican kanjoni.

Slovenia osa 4

2009-09-20T22:24:00.004+03:00

Yllä: Krisse ja Tuomas Otonassa.

ti 28.4.

Tiistaina meloimme joen alapätkän Otonan put-inista Napoleonin sillalle Kobaridiin. Pätkä oli nuoteissa IV / II. Alkuosa heti put-inin jälkeen oli selvästi vaikein tällä osuudella. Ensimmäisessä pitkässä koskessa oli melko selvä linja, mutta onnistuin hukkaamaan sen kuitenkin keskellä koskea. Ennen alaosan könkäitä tein kuitenkin onnistuneen suunnanmuutoksen ja booffasin 1,5 metrin könkäästä pienen pouroverin yli. Muilla koski meni ilman ylimääräistä ohjelmaa. Toisessa vaikeammassa koskessa Krisse haki puolestaan vähän linjaa, mutta onneksi alaosan pystyi laskemaan käytännössä mistä vain eikä ongelmia tullut. Kolmas isompi koski tuli vähän yllättäen helpomman pätkän jälkeen. Tässäkään koskessa ei ollut isompia vaaranpaikkoja, lähinnä isoja aaltoja ja muutamia honttoja. Aallot olivat kyllä hyökyviä ja voimakkaita ja melkein kaikki taisivat tulla katollaan osan koskea.

Koko pätjän alku tähän asti oli vaikeudeltaan helpohkoa nelosta, ja tämän jälkeen joen luonne vähän muuttui. Kolmannen kosken jälkeen seurasi ehkä kilometrin pätkä drop-pool – tyyppisiä könkäitä, joissa oli selvät kielet mutta toisaalta myös väistettäviä pikku honttoja. Pätkä oli todella hieno. Köngäsosuuden jälkeen joki laski melko jyrkkänä II / III – koskena koko matkan Kobaridiin asti. Kokonaisuutena Otonan pätkä oli tähänastisista selvästi haastavin ja jämäkin. Osittain tähän vaikutti melkein puoli metriä noussut vesi – tikussa vesi oli jo luokkaa 1,7–1,8. Virtaama alaosassa alkoi nyt olla jo 70–80 kuutiota tai enemmän, mikä on Socan kokoiseen jokeen riittävästi. Veden voima Otonan alapuolella tuntuikin selvästi edellistä päivää suuremmalta.

Alla: Juice ihmettelee Otonan kivikoita

Kobaridista ostimme autoon kunnolliset kattotelineet. Handirackit kelpaavat satunnaiseen kevyiden tavaroiden kuljettamiseen, mutta neljän laskupaatin telineiksi niistä ei oikein ole. Kajakkeja on vaikeaa saada niiden päälle tukevasti, ja lisäksi ne painavat kattoa lommolle, jos kajakkeja kiristää vähänkään tiukemmalle.

Slovenia osa 3

2009-09-20T22:16:00.004+03:00

Yllä: kuva on Otonan pätkältä, mutta antaa aika hyvän kuvan myös siitä, millaista Classic Sectionilla on.

ma 27.4.

Aamupäivällä haimme Olan ostamat kajakit Kobaridista ja palautimme Alpin Actioniin kaksi vuokrakajakkia. Tavanomaisen säätämisen jälkeen pääsimme vesille kahden maissa. Sää oli muuttunut edellisen päivän aurinkoisesta kelistä harmaaksi ja sateiseksi, jota sadetta kestikin sitten yhtä mittaa kolmisen päivää.

Tänään meloimme Classic sectionin siten, että menimme vesille suoraan Zagasta majapaikan edestä ja meloimme Trnovo 1 – takeoutiin. Trnovo 1:sen jälkeen alkaa hieman haastavampi slalomrata, joka johtaa suoraan pahamaineiseen siiviläkanjoniin (Syphon canyon), jossa "joka kivessä on siivilä". Uinti siiviläkanjonissa olisi suurella todennäköisyydellä kohtalokas ja uinti slalomradallakin meinaa sitä, että ainakin melontakamoille saisi sanoa hei-hei, jos ne ajautuisivat siiviläkanjoniin. Toistaiseksi päätimme päättää melonnan slalomradan yläpuolelle.

Alkupätkä Zagasta Srpenica 2-putin/takeoutiin sisälsi oikein mukavia II / III – koskia, joissa oli edellisen päivän tapaan monenlaista tekemistä ja harjoittelemista. Itse Classic Section (III / IV) alkoi pidemmällä koskella, jonka alla oli lähes joen levyinen kivi. Koski oli helpohko ja luokitukseltaan ehkä 3+. Loppupätkä Classic Sectionia muodostuu pienistä könkäistä ja ”boulder gardeneista”, joissa on mahtava pujotella. Pätkällä on kaksi vaarallisempaa paikkaa. Suunnilleen puolivälissä on taas lähes joen levyinen kivi, jonka alla olevassa boulder gardenissa on keskellä siivilä. Meillä vettä oli niin paljon, että siivilä ei ollut näkyvissä. Toinen ikävämmän näköinen kohta oli ihan pätkän lopussa, jossa joen oikeassa laidassa olevaan isoon kiveen oli maalattu punainen risti. Kiven eteen oli kertynyt runsaasti ajopuuta ja aivan kiven vieressä oli matalan ja ikävän näköinen hontto.

Alla: Put-in / take out - paikat on merkitty selkeästi

Slovenia osa 2

2009-09-20T22:11:00.003+03:00

Yllä: Zagan kylää

su 26.4.

Sloveniassa, kuten monissa muissakin Keski- tai Etelä-Euroopan maissa, lämmitetään taloja vain talvisaikaan. Majapaikkamme Zagan kylässä – osoitteessa Zaga 99 – oli muuten viihtyisä ja mukava, mutta heti sunnuntainaamuna osoittautui kouriintuntuvasti, että lämmityskausi oli päättynyt. Sisälämpötila oli noin 10-15 astetta ja ilma sopivan viileänkostea. Ulkona paistoi aurinko, mutta lämpötila ei vielä ollut ehtinyt nousta kymmentä astetta korkeammalle. Päivällä lämmintä oli jo noin 18.

Alla: Slovenian koti

Ruokaostosten jälkeen lähdimme vuokraamaan kajakkeja Alpin Action – melontakaupasta Trnovo Ob Sobin kylästä. Socan laaksossa on ainakin viisi melontakauppaa: Bovecissa La Ola ja Prijon Shop, Kobaridissa Positive Sport ja Sandi Linen tehdaskauppa (?) ja Trnovo Ob Sobissa Alpine Action. Alpin Actionista saimme vuokrattua myös ilmalla täytettävät kattotelineet. Tämän jälkeen ostimme vielä melontaluvat Bovecin turisti-infosta. Luvat maksoivat hieman yli euron päivältä. Niiden tuotolla ylläpidetään virallisia put-in / take-out – paikkoja, jotka Socalla ovat pääasiassa todella hyvin merkittyjä, huollettuja ja selkeitä joitain poikkeuksia lukuun ottamatta (esimerkiksi slalomradan alapuolinen takeout ennen siiviläkanjonia kannattaa tarkastaa ehdottomasti etukäteen).

Iltapäivällä pääsimme jo itse asiaan eli melomaan. Meloimme lämmittelyksi Zmuclikan kanjonin alapuolelta alkavan pätkän aina Zagan kylään saakka. Pätkä on greidattu alussa II/III ja lopussa I/II – luokituksella. Suomeen tai Norjaan verrattuna luokitukset saattoivat olla aavistuksen verran yläkanttiin. Ehkä vaikeimmat kosket olivat kuitenkin luokkaa 3- tai jotain sinne päin. Joka tapauksessa pätkä oli varsinkin alussa todella hieno. Koskissa oli valtavasti booffikiviä, akanvirtoja ja kaikenlaista kivaa. Tämä osuus soveltuu loistavasti vaikka koskimelontakursseille. Koskissa ei ole ihmeellisempiä hasardeja lukuun ottamatta rantoja, joissa makaavia puita ja juuria on syytä varoa. Tietenkin olosuhteet ja esimerkiksi vedenkorkeudet vaihtelevat. Vedenkorkeus oli nyt Bokan mittarissa noin 1,3 eli hieman keskivettä korkeampi, mikä tuntui oikein mukavalta korkeudelta. Loppuosuus oli käytännössä tasaisesti virtaavaa vettä kauniissa maisemissa. Kokonaispituus pätkällä oli ehkä 10 km.

Slovenia osa 1

2009-09-20T21:58:00.004+03:00

Yllä: lähtötunnelmissa

Koska sain blogin aloitettua vasta nyt, julkaisen "vähän" myöhässä lyhyen reissukuvauksen Sloveniasta Soca-joelta, jossa olimme melontareissulla Kristiina Anttilan, Juho Vaaralan ja Tuomas Vaaralan kanssa huhtikuussa 2009. Huhtikuussa 2010 on tarkoitus mennä Socalle uudestaan seuran retkelle ja jatkaa sieltä sitten pienemmällä porukalla Val Sesiaan kriikkailemaan. Sitä odotellessa voi tunnelmaan virittäytyä viime retken fiiliksin:

la 25.4.

Lähdimme Rovaniemeltä perjantai-iltana yhdeltätoista ja ajelimme yön yli Helsinkiin. Saimme Krissen kajakin ja muut tavarat tsekattua sisään jo aamupäivällä puoli kymmeneltä, vaikka kone lähti vasta puoli kahdelta ja tavallisesti check-in aukeaa kahta tuntia ennen koneen lähtöä. Kajakin rahti määrittyi pituuden mukaan – yli 2 metrin urheiluvälineen rahtimaksu oli peräti 150 euroa yhteen suuntaan. Alle 2 metrin pelipaatin saisi rahdattua 70 eurolla. Vähän epäselväksi jäi se, pitäisikö urheiluvälineiden rahteja määrittää – siis lentoyhtiöiden omien sääntöjen valossa – painon vai pituuden mukaan. Jos kriteerinä olisi paino, saisi alle 20 kg laskupaatin rahdattua 70 eurolla. Epäilimme, että kriteeri saattaa vaihdella sen mukaan, miten virkailija sääntöjä tulkitsee. Joka tapauksessa kajakin paikka on etukäteen varattava lentoyhtiöltä, joka liittää tiedon varaukseen. Tässä yhteydessä täytyy puolestaan ilmoittaa kajakin ulkomitat (esimerkiksi 250 x 65 x 35).

Lennot Frankfurtin kautta Venetsiaan olivat ajallaan ja myös Kristiinan kajakki ja suksipussi meloineen tupsahtivat ylisuurten matkatavaroiden luukusta. Yllätys odotti autonvuokrausluukulla, jossa ilmeni, että varaamassamme autossa ei ollutkaan kattotelineitä, vaikka sellaiset sähköpostitse luvattiin. Vuokrafirmalta ei löytynyt edes autoa, jossa olisi kattokiskot. Koko Marco Polon lentokentän noin kymmenestä autonvuokraamosta ei löytynyt kuin viitisen autoa, joissa oli kattokiskot. Kattotelineitä ei ollut yhdessäkään, eikä kukaan tiennyt, mistä niitä olisi voinut vuokrata. Vaihtoehtoja oli siis kaksi: joko jätämme Kristiinan kajakin Venetsiaan tai sitten vuokraamme auton, johon a) mahtuu sisälle laskupaatti, tavarat ja neljä ihmistä ja jossa b) on kattokiskot, joihin myöhemmin voisimme vaikka ostaa telineet. Tällaisia autoja oli tasan yksi, ja se oli tietenkin yksi kalleimmista tarjolla olevista. Vaihtoehtojen puutteessa päädyimme kuitenkin vuokraamaan tämän Renault Koleosin, johon saimme itsemme ja tavarat jollain lailla sisään. Loppumatka Udinen kautta Sloveniaan ja Zagaan sujui yllätyksittä, vaikka takapenkillä olikin ilmeisen tiivis tunnelma.